Hybris taisi sitten lopultakin saada Ukrin kiinni

Ukri on muinaissuomea; sana esiintyy paitsi kansanrunoutemme perusteoksissa, mutta on myös huomattavasti nuoremman Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistyksen nimi. Rahastonhoitajatar Tarja Tuovinen tuli ulos Karjalaisessa valitellen sen lähimennyttä ja nykytilaa sekä maalaten tulevaisuudenkin kovasti synkäksi.

Haastattelu oli kaiketi tehty oikeushenkilön väitetyssä toimitilassa, joka sijaitsee kosteusvaurioisessa entisessä lukiossa Joensuun keskustassa. Sekin piti sitten näemmä – ties millä luvalla – uudelleenjulkaista yhdistyksen nettisivuilla – tietenkin – pimittäen valokuvaajan nimi, joka muuten oli Santeri Karjalainen.

Voi hyvä tavaton sentään, saatan tätä kirjoittaessani sanoa. Jokseenkin tuollainen luikurimaisten häröpettereiden kuppikunta, joka puhuu paljon vaan ei lopulta tee puoliakaan – eikä koskaan ota asiaintilasta mitään vastuuta – Ukri nyt vain on. Valivalivali. Seliseliseli. Eikai kukaan huomannut mitään, kun taas mokattiin?

"Tuollainen luikuri-häröpettereiden kuppikunta, joka puhuu paljon vaan ei lopulta tee puoliakaan; Ukri nyt vain on."

Jos jäsenet eivät maksa jäsenmaksuaan; heitä ei joko tunneta päälukunsa, tiedetä huonon jäsenrekisterin ja pöytäkirjanpidon tai tavoiteta väärien perimistapojen tähden. Huomioiden; mistä nyt puhutaan, en olisi lainkaan varma siitä missä vika loppujenlopuksi on. Tästä olen; havaitut puutteet pitää korjata nopeasti – hiljaisuudessa.

Mikäli edellälueteltu on tosiaan ollut kunnossa; johtokunnan asia on erottaa jäsenmaksuaan maksamattomat jäsenet, ja harkita onko summa kyllin suuri, että se peritään oikeustoimin. Liittyminen oli ollut vapaaehtoista, mutta maksaminen on velvollisuus siihen asti kunnes siitä saa vapautuksen. Tai sitten johtokunta pitää vaihtaa.

Voi vain kysyä, että onko Ukrilla enää olemassaolon oikeutta? Aika perustavanlaatuinen testi nimittäin on seuraava: riittääkö jäsenmäärä, jotta voidaan valita tarvittavat luottamustoimen hoitajat, maksaa toiminnan peruskulut ja myös osin toteuttaa yhdistyksen tarkoitus(ta). Jos yhteenkään kohtaan tulee kieltävä vastaus, se oli siinä.

"Jos jäsenmaksujen maksamisessa on ongelma, se on korjattava nopeasti – hiljaa eikä sanomalehdelle valitellen."

Mikäli varojenkeruu edellyttää vapaaehtoistyötä, sanottua tekeviä kannattaisi kunnioittaa eikä luulla itsestäänselvyydeksi. Kaikenviimeksi pitää ruveta laittamaan toisten arvoja tai vakaumuksia järjestykseen – ihan sama, vaikka tekosyynä olisi väite sattumasta ellei peräti ihan kuvitelma yksilön suojelemisesta rahvaan vihapuheeltakin.

Yhteistyö on voimaa, mutta se taas edellyttää aikansa antamista moisesta sopimiseen ja toteuttamiseen. Ei mene niin, että kaikkien muiden pitäisi tehdä kaikki alle kymmenen ihmisen kuppikunnan puolesta, jotta sille jäisi enää kokoustaminen, kanssaihmisten suosituimmuusjärjestykseen laittaminen ja sisäpiiriläpän heittäminen.

Yhdelläkään ei-julkisoikeudellisella yhdistyksellä ei liioin ole oikeutta toimitiloihin eikä sellaisellakaan mihinkään tiettyihin. Mikäli toimitilat oli, mutta niitä ei omista, on aina poisjoutumisen riski – kannattaisi siis olla sopimatta uusista tiloista, jotka ovat kalliimmat, huonommat eikä edes kaikkein ilmeisinkään kumppani muuta mukana.

"Toimitiloista, joita ei omista; voi aina joutua pihalle. Ei siis pidä sopia uusista, jotka ovat kalliimmat ja huonommat."

Ja sitten tulee aina raikas Kari Tahvanaisen poismenon muistamisen muistaminen, josta on tällä kertaa tullut kuluneeksi liki tasan kaksi vuotta. Voi ihme sentään, eikö tämä koskaan lopu? Juu. Kaikki varmasti ymmärtävät, että ei hyvää seuraa, kun jokainen asia oli yhden ihmisen takana ja päässä vaan rajansa – kai – silläkin pitäisi olla.

Yhdistys ei myöskään voi saada avustuksia, jos ei ole tarkoitusta tai toimintaa tarkoituksen toteuttamiseksi. Sekä; avustus pitää käyttää ynnä käyttö raportoida, kuka yhdistyksen luottamustoimeen kuuluva nyt ei tätä vähää älyä? Siispä; tilille jäänyt raha ei todellakaan ole säästöä, joka voidaan – sitten joskus – käyttää ”johonkin kivaan”.

Lukemani ehdottomin limbo oli kirjatalojuttu, jossa mokomallekin itsetarkoitukselliselle poseeraamiselle pitäisi tehdä viralliset puitteet vielä oikein palkatulla työntekijälläkin. Vai oliko se sittenkin markkinaehtoisen kirjakaupan kieltäymys mokomankin yhdistyksen jäsenlehden myymisestä? Kirjallisuuslehti, hah-hah-haa.

"Ehdoton limbo oli kirjatalojuttu: itsetarkoitukselliselle poseeraamiselle viralliset puitteet palkkatyöntekijöineen."

Loppupäätelmäni on otsikkoni mukainen; porukalle on mennyt asema pahemman kerran hattuun. Mikä asema? Ukrinhan piti toimia maakunnan kirjoittajien ja kirjailijoiden yhdyssiteenä, tukena sekä edunvalvojana – se ei siis ole vallanpitämis- vaan palvelutehtävä. Ja nyt jonkun pitäisi vielä sponsoroidakin niitä!

Eiköhän olisi parasta tehdä päätös yhdistyksen purkamisesta; paperit pannaan arkistoon sekä kirjat lahjoitetaan mahdollisimman yhtenäisenä säilyvänä kokoelmana johonkin yhteiskunnan korkeamman sivistyksen laitokseen. Onhan täällä sentään kirjastoja, korkeakoulu, yliopisto, arkisto ja vaikka mikä muukin.

Ylläkäyvän kirjoitin – vaikka tai juuri siksi, – koska olin minäkin joskus tuon yhdistyksen jäsen, mutta otin siitä eron jo aikoja sitten. Pitäköön kivaa niiden kesken hommaten kuin oikeaksi katsovat. Tähän asti olen pääosin vaiennut. Nyt tuli käytännössäkatsoen pakko kirjoittaa. En saata mielipidettäni tiedoksi kenellekään minkään varalle.