Vailla häpeäntunnetta

(Kuva: Jari Kähkönen) Eiköhän tuokin veto ollut alunperin tehty somea varten(en muista miksi), mutta käytetään se nyt tässä uudelleen, kun ei kerran palkkaakaan makseta.

En ollut suunnitellut postaussarjaa, mutta jatkan silti intellektuelliudesta, sillä Donner -elämänkerran loppuun saaminen avasi aiheeseen kiehtovia näköaloja. Itseasiassa; vailla häpeäntunnetta on aika moniulotteisesti sanottu. Sellaista harjoittavahan voi myös olla ihan vain kylähullu tai pelkästään pöljäkin.

Sanon usein – sanon taas – ettei minua kiinnosta kenenkään mielipide itsestäni; en ole mitään tuputtanut enkä tuputtautunutkaan. Siinä olemisesi ja pysymisesi on oma valintasi. Vuorovaikutus; kuunteleminen, tarinointi, yhdessä tekeminen – tai mitä ikinä – on nollanarvoista. Hae kavereita eli terapoi itseäsi jossain aivan toisaalla.

No, sitten ne alkavat härkkiä. Luulevat pokerini pettävän tai kieleni löystyvän – myrkylliset persoonallisuudet tehdäkseen ruman tempun kuten nettivideon, uhriutuakseen yhteisössä eli rahastaakseen. Luuserit tavikset kuvittelevat näkevänsä herkkyyteni; pääsevänsä näin minuun kiinni. Höpöhöpö.

"Mielipiteesi minusta itsestäni ei kiinnosta. Haepa viihteesi, kaverisi tai terapiasi jostain aivan muualta."

Minä en nimittäin ole vailla psyykkisiä suojamekanismejä, itsesäätelykyvytön enkä todellisuudentajutonkaan. En tee tätä siksi, että sinä saisit nauraa, mutta siinäpä sitten ääntelet, jos se on oma juttusi. Tiemme eroavat pikimmiten – nyt kun tiedän mikä olet – mielellään ne eivät enää koskaan edes sivuakaan toisiaan. 

Henkinen ja sosiaalinen liikkumatilani suo minun tehdä sekä sanoa asioita, mutta ne eivät ikinä ole itsetarkoitus – sellaisen luuleminen tosin kertoo kyllä lahjomattoman totuuden siitä missä omat rajasi menevät. Voivoi. Kyllä mahtaa olla kova kohtalo päätyä keski-ikäiseksi keskikokoiseksi ynnä keskinkertaiseksi.

Niinno. Kääntöpuoli tosin on, että kukaan ei jaksa kuunnella eikä lukea ja sen ne myös tilaisuuden saadessaan osoittavat. Minulta kun puuttuvat niin virallinen tunnustus asema kuin se Magnum Opuskin, sekä sen verran hitaasti&vähän kerrallaan kaikki edistyy, jotten mokomia ole aivan heti – jos koskaan – saamassakaan.

"Minulta puuttuvat niin virallinen tunnustus asema kuin Magnum Opuskin. Tätä tahtia edetessä en niitä saakaan."

Olenko menossa perse edellä puuhun tai tekemässä tätä väärinpäin? Jörn Donner oli päälle 80-kymppinen, joka oli tehnyt 60 vuoden julkisen uran; paras useassa, joissain ainoa ja monasti myös uranuurtaja eli ensimmäinen. Hänelle sellaiset lakeerit sopivat; minulla ne taas olisivat joko surkuhupaisuus tai pahanpuolisesti toismaailmaisuus.

Ilmeistähän nimittäin lienee, jottei voi olla myyttiä ellei ollut edelläkäynyttä elämää suurtekoineen – muussa tapauksessa suoritus rinnastuu enemmänkin kylähulluuteen tai pöljyyteen. Sekö on pohjimmainen syy, että oikeasti tärviöllä olevat ressukat tekevät niitä kaikkinaisia tämänmaailman pahojaan? Siis kyllästymisen lisäksi.

Sitäpä saisivat luullakseen järkevät ja empaattiset miettiä. Lukuisa luultu ei oikeasti tee ikinä mitään pahaa edes itselleen. Sen lisäksi, että suosimansa Cervantesin Quijote 2:n sanchopanzamainen ”todellisuustarkistus” on tekona kidutusta ja käsittämätöntä julmuutta – mokomakin ”herättely” voi myös myytin sijaan särkeä koko ihmisen.

"Luullakseen järkevät ja empaattiset saisivat jättää 'herättelynsä' tekemättä, jottei myytin sijasta särykin ihminen."

No, sitten on nämä niin kutsutut kansan...tiesketkä väitettynä makunaan puhkisoitetut finnhitsit, paikallishistoria(fiktio), edellinen sota ja lyriikka...kunhan tuntevat esittäjän sekä arvostavat häntä uhrautuvan järjestötyönsä vuoksi. Kiva sinänsä kun toiset menestyvät, jos vaikka rahvaan arvostukselle onkin kyllä nyt vaikea olla nauramatta.

Seitsemänkympin ja seniliteetin välissä olevat tuollaisia. Heidän kiireisiä keski-ikäisiä vastuunkantajalapsiaan en juuri tapaa. En käy aikapalkkaisissa töissä samalla työmaalla; lisäksi nyrkkitappelu välttääkseen on paras antaa niistä kunkin matkustaa yksin omassa henkilöautossaan – mahdollisen seuransa jäädessä iäti tuntemattomaksi.

Kakaransa voivat puolestani kerjätä huomiotani kuinka paljon tahansa tämän kylän raitilla – ei tipu. ”Testaaminen” – niinkuin erityispedagogiikan tuntijat mokomaa kutsuvat – on turhaa, kosken ole ikinä piitannut heistä pätkääkään – opettamisen tai kaitsemisen ajatus ei edes enää naurata. Sama vaikka kuolisi, kunhan ei tee sitä minun edessäni.

"Kiva, jos joku menestyy, mutta kansan tuntien sen maulle voi toisinaan olla vaikeaa olla nauramatta."

Mikään ei minua niin miellyttäisi kuin ottaa ja häipyä mokomiltakin ”laulumailta”, jotka eivät todensanoen olle edes oikeasti olemassakaan vaan läheltä katsottuna paljastuvat silkaksi 1800-luvun nationalistiseksi satuiluksi. Paras muistoni olisi kuin eivät ikinä tietäisi minun täällä olleenkaan – itse lupaan vastata samalla mitalla.

Vaan jospa näiden surkeiden jantelakis-nurkkapatrioottisten sandemoselaisroistojen nurjuus käykin enteestä? Kirjoittaahan Rebekka Härkönenkin Pihtiotteessa fiktiohahmon resoneerauksena auki sangen törkeän ihmis- ja yhteiskuntakäsityksen, jossa jotkut keskuudessamme ovat vain ”kulueriä” keitä voidaan sietää. Ihmiset!

Jospa ei olisikaan mielipidevainosta boikotissa eikä edes henkilökohtaisuuksin nimitellen toiseutettu? Olisi vain joku, ketä kukaan kenellä oli väliä, ei koskaan edes tuntenut tai sivuutti osana silmiensä ohi valuvaa massaa. Älä naura liikaa töpselinokkainen; se ei ole kaunista, jos sinulla menee paskat housuun.