Terapiayhteiskunta ei ole yhtään holhoavaa kuriyhteiskuntaa parempi

Piti lukemani Mullikasta Asta Tenhusen salametsästysjuttu; se oli ihan köyhä, mutta sain samaan hintaan takasivulta Sunnuntaisuomalaisen kiertolaisen myrkyllisistä parisuhteista. Että – mitä vittua – ei ole diagnosoitavissa narsistista persoonallisuushäiriötä, mutta on silti narsistisia piirteitä?

Muistan toki Christopher Laschin n-sanalla heittäneen kirjan, joka taitaa olla eräs varhaisimmista yrityksistä käsitteellistää yhteiskunnallinen ilmiö, missä aika tavallista ihmisen käyttäytymistä koetaan tarpeelliseksi selvitellä terapiassa. Oma tuore luonnehdintani taisi kyllä olla moittia tekijää moralistiksi.

Pohjoiskarjalaiset ovat kovia solvaamaan; jos slurri on mielenterveysaiheinen, ne kehottavat mielellään maalitaulua syömään lääkkeensä. Itseasiassa; mokomakin on aika tylsä ja vanha, mutta täkäläiset nyt vain käyvät hitaalla sekä ovat muuta maata jäljessä. Naurettavan rajalla olevaa avuttomuutta, mutta representoivaa silti.

"Mielenterveysaiheinen slurri sopii myös pohjoiskarjalaisen suuhun; se kehottaa ottamaan lääkkeensä. Vanhaa ja tylsää."

Nimittäin; aiheeni on syystäkin terapiayhteiskunta, joka näyttää jylläävän maassamme täyttä häkää. Eikä siinä muuta, mutta kun silläkin on sekä edunsaajansa että rumakin puolensa. Sikäli, jos hyviä puolia löytyy lainkaan. Tjaa-a. Jottei olisi – siitä puhe, mistä puute – jälleen kerran? Olihan valistuksellakin kääntöpuolensa, tiedämme nyt.

Tietyistä mielenterveyspalveluista ei nimittäin seuraa tietty mielenterveystilanne, sen meille opetti jo 1960-luvun antiautoritaarinen liike kauan sitten. Ammatinharjoittajat voivat myös otattaa tittelin pois ovikyltistä, mutta hoitaja ei silti muutu lääkäriksi eikä terapeuttikaan ole aina psykiatri. Onko se VETkin vain eläinlääkäri englanniksi?

Siispä; jos aiempi kaupungin koulusiivooja ulkoistetaan toimitilapalveluritykselle, hänen täysin asiallinen huolensa – ellei suorastaan suru – lisääntyneestä työn määrästä ja huonontuneesta laadusta onkin yht’äkkiä aihe ohjaukseen työpsykologille? Ei se ole mikään salaliitto; näin tämä maailma vain toimii.

"Terapiayhteiskunnallakin on edunsaajansa ja ruma kääntöpuolensa. Liekö hyviä puolia ole lainkaan?"

Toinen melkoinen mitä vittua -hetki minulle tuli aivan äskettäin, kun luin valtionradion nettisivuilta KRP:n kuusiportaisesta kouluampuja-arvioinnista. Yksi oli kaunaisuus; koulukiusatuksi tai syrjityksi tulemisesta pitäisi kai muka sitten ”päästä yli”. Kritiikkiäni älköön väärinymmärrettäkö kouluampumisen puolusteluksi.

Se nimittäin kohdistuu ensisijassa tapaan, jolla maailmassamme käytetään valtaa. Kukaan ei koskaan – toistan – kukaan ei koskaan – ole kyllin hyvä tai voimakas sanomaan toiselle mitä hän tuntee eli saa tuntea. Mokomakin omiminen ja yli- sekä päällepuhuminen tunnistetaan jo, mutta selvästikään ei riittävän laajasti.

Ei yllätä, että mokomakin aatteenteelmä tulee juuri poliisin suunnasta. Kukatahansa pelle sinisessä haalarissa osaa keskeyttää, kyseenalaistaa ja vähätellä – hallinnan rekisteri on, jottei tästä nyt mitään juttua tehdä, koska muutenhan niitä tulisi kuinka paljon tahansa. Vaikkei oltaisi lähelläkään Keskusrikospoliisin erikoistunutta tasoa.

"Kukaan ei koskaan ole kyllin hyvä sanomaan toiselle mitä hän tuntee eli saa tuntea. Se on törkeää omimista."

Vallankäyttö on valitettavasti tarpeellista ellei suorastaan välttämätöntä, mutta on omansorttisensa törkeys esittää mokoman olevan vielä kohteensa oma etukin. Että muuta et saanut kuin ottaa yhteyttä, mutta sitten pitäisi sanoa kiitos, vaikka jää elämään niine hyvineen samaan sikamaisuuteen kuin ennenkin?

Eipä ihme, että maailmamme on tänään niin kliininen paikka; se lähes tursuu sliipattua salonkikelpoisuutta. Siksi kai nuoruudentoverikin käytti keskustelussa sitä hyvin alentavaa k-sanaa muuasta kaiketi itseperustamansa mikropuolueenkin hallinnan menettäneestä marginaalipoliitikosta. Ilmiö sinänsä lienee ikiaikainen.

Muinainen musiikkimoguli Erik Lindströmkin mahdollisti Irwin Goodmanin läpimurron juuri siksi, koska vaimonsakin vahvisti ensisinglen kuultuaan nyt olevan tulossa jotain erikoista. Sen viisi vuotta olivat sitä Vexi Salmen kanssa kovasti yrittäneetkin, näin opin Tuomas Marjamäen tuoreesta kirjasta.

"Maailmamme on tänään sliipattua salonkikelpoisuutta tursuava kliininen paikka, jossa kysytään erikoisuutta."

Olemme siis vaikkapa nyt 60 vuodessa muuttuneet maana vähemmän kuin uskoimmekaan. Välitämme yhä kanssaihmisestämme häkellyttävän vähän emmekä kohtaa häntä lainkaan, jos vain voimme sen välttää. Kyökinpsykologisointi ei ole mitenkään päin naamaa vittuilua tai seläntakaista mustamaalaamista parempaa.

Ennenaikaan olivat olemassa koulukoti, kunnalliskoti, mielisairaala, työlaitos, huoltola ja vankila, mutta aivan yhtälailla likaavaa&haisevaa päälleen saanut saatoi vedellä asiallaollutta turpaan. Tällöin kaikki nauroivat hyvällä vahingonilolla saajalle, joka paljastui heikoksi raukaksi vailla kykyä vastata rehvakkaista puheistaan.

Sellaista se on se elo sitten siellä terapiayhteiskunnassa. Jokainen ”haluaa olla julkkis”, koska sisällä kalvaa yhä lähinnä ihmisen ikävä toisen luo. On uudet julkipuhujat ja viisaat – lukemattomat redusoituvat kuitenkin pelkäksi netin ilmaisviihteeksi – yhtä reppanoille työn raskaan raatajille – ellei työttömillekin.

"Terapiayhteiskunnassa jokainen 'haluaa olla julkkis', vaikka sisällä lähinnä kalvaa ihmisen ikävä toisen luo."

Hävyttömille kakaroille ei enää anneta selkään ja pelotella kasvatuslaitoksella – olemme sensijaan olevinamme huolissamme heidän ruutuajastaan – tuskin he ovat nyt sen pahempia kuin ennenkään. Yhtälailla osaavat kiusata niin toisiaan kuin heikommakseen luulemiaan aikuisiakin – tänään vain oppivat kaiken netistä.

Niinpäniin. Siinä sitten koetat uskoa omaan kulttuuriseen pääomaasi, jonka muuttumisesta euroiksi ei kenelläkään – yhäkään – ole mitään takeita. Tai hillitä itsesi, koska tiedät kyllä, jottei edessäsi perseilijä pärjää muussa kuin ehkä sadan metrin juoksussa, jos tässä ruvetaan väkivaltapääomia mittailemaan.

Joku nettiesiintyjä se siis oli kuin opetti seuraustiedottoman somalialaissuomalaisen kakaran valehtelemaan Iltalehdestä olemisesta. Ihan samallalailla kuin koskaan vailla vankinumeroakin ollut luuseri nyt selittelee vasikoinnista tai ”ettei ole pakko tunnustaa”. Mahdanko muuten itse sittenkin olla kirjoittamisen kohtuukäyttäjä?