Kapinallisena kahden tulen välissä

Katselin elokuvan Dean Reedistä. Hän asui pääosan elämästään Yhdysvaltojen ulkopuolella; oli stara Etelä-Amerikassa, mainittiin itäblokin Elvikseksi ja kuoli hukkumalla miedosti sanottuna epämääräisissä olosuhteissa Itä-Saksassa. Ei tullut uutta tulemista vaan oli lopulta yhtä vihattu kummassakin leirissä.

Myös tämän viikon jaksossaan Jeff Bezosta käsitellyt Tekniikan titaanien pimeä puoli -dokumenttisarja puhutteli. Nimihenkilö otti eron puolisostaan ja pyysi verkostoltaan sokkotreffejä, mutta päätyi tekemisiin lähinnä ”ammattideittailijoiden” kanssa. Siispä; puhe oli kaikesta muusta, muttei siitä mistä oli puute?

Ökyrikkana suuryrityksen pomona, tämä itse taas kävi ammattiliiton järjestäjän kimppuun henkilökohtaisuuksiin menevällä mustamaalauskampanjalla. Miten liene; vuodettiinko johtoryhmän keskustelumuistio oikeasti vai oliko se itse ätäkki? Asiat ratkaisevat viimeksi, jos jää aikaa. Ennakkoluuloja ja piiloagendoja on kaikilla.

"Näin katsomissani Dean Reedin elämätarinassa ja Jeff Bezosin pimeässä puolessa yhtymäkohtia omaan itseeni."

Mitenköhän olisi itse pitänyt olla, jos yrittää tehdä lehteä sellaisille antisosiaalisille kukkoilijatyypeille kuin yksityinen turvallisuusala oli täynnä? Kun ne eivät yksinkertaisesti halunneet tai voineet kertoa mitään hyvällä eivätkä uskoneet saavansa ansioidensa mukaan. Huonot asiat selvitin ja arvostelin tietenkin; se oli yleinen etu.

Jos taas teki normaalin uutisjutun, sitä ei yksinkertaisesti ikinä otettu vastaan sinä mitä olikin. Ällittely oli loputon. Jos jakoi tietoa tai juttu oli peräti kohteelleen ”hyvä”, tuli täysi hiljaisuus. Kerrankin keskustelin ei-julkisesti erään firman pressiksen kanssa, kuulin tältä työtään nimitellyn ”vuotamiseksi” talon sisällä.

Oli yksinkertaisesti niin, että niiden käsitys tiedottamisesta oli paperilappu ilmoitustaululla kulunvalvottujen ovien takana, intranet tai firman nettisivut. Siksikö Maailman Tärkeintä Talonmiestäkin inhosin; samat olivat elkeet omavaltaisuudessaan, namedroppailussaan ja vittuilemalla kommunikoinnissaan?

"Käsitys tiedottamisesta oli ilmoitustaulu kulunvalvottujen ovien takana, intranet tai firman nettisivujen ylläpito."

Hyvä kun tuokin aika päättyi. Olin riittävän tympääntynyt, kun minulle alettiin valitella kolmannen osapuolen reaktioista julkaistuun tai pyydellä tutun tutulta neuvoa uskaltaako minua lähestyä somessa yksityisviestillä. Ja olivathan myös ne kirjeenvaihtoon pyrkivät palautelomakkeen lähettäjät, voi helvetinhelvetti.

Olisiko minulla muka ollut velvollisuus puhua hyvää yksityisestä turvallisuusalasta? Tuskinpa. Jälleen kerran; jos et voi tiedottaa mistään, ja suoraan kysyttäessäkin jokainen asia on muka yhtiön ylimmän johdon takana, jolta ei koskaan kuulla ainoatakaan järkevää sanaa – sait tasan tarkkaan ansaitsemasi julkisuuden.

Ei tuollaisten kanssa yksinkertaisesti voinut olla tekemisissä. Olivat tulen, pyörän ja ruudin muka itse keksineitä messuavia luulovisionäärejä, jotka eivät pystyneet vastaamaan kysymyksiin ellei se ollut mielistelyn muoto. Niinikään; kyky kestää ainoatakaan poikittaista sanaa alitti nollan – luonnollisesti.

"Oliko minulla muka velvollisuus puhua hyvää yksityisestä turvallisuusalasta? Tuskinpa. Opettele tiedottamaan."

Oli kuin Eppujen Rääväsuissa, jossa olisi pitänyt olla lokeroissaan huutavien pikku runkkareiden puolella tai on heitä vastaan. Ja mitähän siitäkin olisi tullut, jos olisin antanut vaikkapa naurettavimmillaan jonkun palvelupäällikön tasoisen mitättömyyden puuttua toimitustyöhön lukemalla juttuja etukäteen?

Turvallisuuspäällikölle paskan haistattaminen ja toimitusjohtajan käteen vetämään kehottaminen ei ollut ylpein hetkeni, mutta olivathan he sen ansainneet. Olemattomaan työpaikkakiusaamiseen syytön joutui ulos purkupapereilla – siitäkin tosin olisi tosin pitänyt vielä selvitä pelkällä sisäisellä tiedotteella ja anteeksipyynnöllä.

Niin – sitten oli se kerta, kun somessa luin kaiketi äänessäolijoiden tajuamatta keskustelunsa pääluottamusmiestekstistä. Eräs nauroi horjutustekniikka -sanaa, jota käytin ironisesti – toinen taas torjui joka suuntaan – kaikki on perättömänä kunnianloukkausta koska en muka voi tietää eikä sitä saisi julkaista todistettunakaan.

"Olemattomaan työpaikkakiusaamiseen syyttömän työsuhteen purustakin olisi pitänyt selvitä anteeksipyynnöllä."

En muuten bloggaisi, mutta kun eräillä kullanmuruilla näytti olleen tarve seurata minua senkin jälkeen, kun olin jo vaihtanut maisemaa. Yrittivät peräti manipuloida jälkimainettani. Jäin tietenkin yksin. Se vahvisti ulkopuolisuuteni; en ollut ollut kenenkään puolella, vaikka niin oli ollut hauska – silkkaa ilkeyttään – väittää jo silloin.

Olin aina ollut kiinnostunut asioista, joista ei muka voinut olla kiinnostunut; ja sanoin mielipiteen, joka olisi ollut ok paitsi, jos minä sen sanoin. Sitten ne yleensä rupesivat naureskelemaan, menemään henkilökohtaisuuksiin ja kehuskelemaan elämäntavallaan versus se mitä oli tarve väittää omastani. Eivät pärjänneet kanssani alkuunkaan.

Siispä; edessä hymyilevät vaan seläntakana solvaavat, juoksuttamaan ja yllyttämään pyrkivät tuppukyläläiset kakaroineen voivat painua helvettiin tai pysyä paikallaan jahka ovat siellä jo. Ammatti- sekä kulttuuripiirien kuppikunnatkaan eivät kiinnosta. Jotain siis opin kahden tulen välissä; turha yrittääkään miellyttää enkä maksa tyhjästä.