Kyllä tämä on ongelma ja se on yhä korjaamatta, Pasi Koivumaa

(Kuva: Jari Kähkönen)

Luin netissä uudelleenjulkaistun Karjalaisen jutun, jossa ei havaintojeni mukaan ollut ainuttakaan kuvakrediittiä, vaikka ruutuja oli kiitettävän tiheästi pitkin koko kokemusta. No, ne laitettiin, kun asiasta sanoin; sitten lähdin lobbaamaan käytännön muutosta, koska minusta toimintatapa on ihan hönö.

Olisi tosiaan hyvän journalistisen tavan mukainen ja valokuvaajan oikeuksia kunnioittava toimintatapa, jos jokaisen ruudun kuvatekstissä lukisi sen alkuperä. Mutta tämä on turhan orjallista ja raskasta, koska tänään toimituksissa on aina kiire. Esimerkissähän sekin nähtiin! Jo kerran julkaistua juttua ei tarkistettu uudestaan.

Mutta eihän tämä ole oikea ongelma, maakuntalehden useimmissa jutuissa on vain yksi kuvanlähde. Olisi yksinkertaisempaa tehdä kuten sanomalehdessä tehtiin jo ennenwanhaan; jutun alussa tai lopussa luki ihan selvästi teksti kaksoispiste sejase ynnä kuva kaksoispiste tuojatämä. Se on byline, apinalaatikko eli [sinun sanasi tähän].

"Olisi yksinkertaisempaa laittaa jutun alkuun tai loppuun teksti sejase sekä kuvat tuojatämä. Kuten ennenkin tehtiin."

Maakuntalehden toimitetun sisällön tekijät jakautuvat nimittäin pääsääntöisesti seuraavasti: kirjoittava toimittaja, kirjoittava ja kuvaava toimittaja, lehtikuvaaja, avustaja, graafi, kirjoittava lehtikuvaaja sekä freelanceri. No, nettisivuillaan on toisinaan myös jokunen video, myönnettäköön.

On tosiaan terveellistä muistaa useimpien keikkojen olevan tänään(kin) yhden tai kahden tekijän vetoja sekä sillä...tulostettu. Riittiäsi siis, kun siellä olisi ”teksti: Etunimi Sukunimi kuvat: Etunimi Sukunimi” tai ”teksti ja kuvat: Etunimi Sukunimi”. Poikkeukset pantaisiin yksittäisten kuvien kuvateksteihin.

Poikkeuksiin siirryttäessä ymmärtää jotakuinkin, että miksi kuvaajan tietojen pitää joskus olla kuvatekstissä. Näyttäisi aika hönöltä, jos jo signeerauksena olisi museon kokoelma, haastatellun kuva-albumi tai kuvatoimistojen metadata. Etenkin viimemainittu on usein aikamoista sillisalaattia, josta maallikko ymmärtää...mitä?

"Poikkeuksiin siirryttäessä ymmärtää, että miksi kuvaajan tieto on kuvatekstissä. Hönöys tai sillisalaatti ei kelpaa nimeksi."

Siitäkö on kysymys, että aakkosjärjestyksessä koo tulee ennen teetä ja kirjoittavat toimittajat pelkäävät fotarin nimi painettavan ennen omaansa? Tai menevätkö nykyiset kuvatekstit miten menevät, koska teksti-ihmiset ja heistä pomoiksi nousseet tyypithän lehdissä asiat päättävät? Pomo se on nimittäin pikkupomokin.

Jos sanomalehti Karjalainen noudattaisi itse omia väitettyjä sisältökäytäntöjään, vähänpä olisi minullakaan mitään sanomista. Vaan eihän se noudata. Samoina pyhinä silmääni sattui toinenkin vastaava pitkän lukujutun uudelleenjulkaisu, jossa ainoa kuvakrediitti oli jutun ensimmäisen kuvan yhteydessä. En edes jaksanut enää valittaa.

Käytäntö on siis yksinkertaisesti toimimaton, koska joko se on liian orjallinen tai raskas eli tekniikka ei anna myöden. Myllynsä sisään en ole vilkaissut, mutta esitän asiasta seuraavat valistuneet arvaukset: joko kuvatekstilaatikon merkkimäärärajoitus on liian suppea tai sitä pitäisi kiertää senttaamalla tekstin puolelle.

"Käytäntö on yksinkertaisesti toimimaton, koska joko se on liian orjallinen tai raskas eli tekniikka ei anna myöden."

Kyseeseen voisi myös tulla normaali toimituksellinen hutiluus, jossa nimet seilaavat, inkkuun pääsi änkyttämisentapainen tavutusvirhe ja BMX-pyörä vaihtui BMV:ksi. Syyttömäksi en väitä itseänikään, sillä onhan tässä ehditty sujuvasti tehdä nimitöppää, sotkettu lauta-aidalla erotetut rakennustyömaat toisiinsa ja niin edelleen.

Jos olisin puheväleissä yhdenkään Karjalaisen toimittajan kanssa, kysyisin tältä, että veetuttaako jatkuva nimensä tellääminen jokapaikkaan. Sekin voi nimittäin olla yksi mahdollinen selitys, kun yhtä ja samaa veivaa työkseen. Liekö tämä ole peräti hiljainen protesti jatkuvalle kiireelle sekä turhiksi koetuille teknisille uudistuksille?

Viimeinen hypoteesini on, että pikkupomot säheltävät. Sanovat olettavansa oletetetun tai riittävän talon sisällä tiedettävän, mutta sisäisesti esillepääsemättömästä kateudesta kihisten ne dellaavat tekijän nimet aina kaikkialta mistä vain voivat. Hihitellen itsekseen, että miksi on valtaa ellei sitä ajoin väärinkäytä.

"Kyseeseen voisivat myös tulla normaalihutiluus, veetutus, hiljainen protesti ja pikkupomojen sähellys."

Forwardoin siis deskin kanssa käymäni palautekeskustelun päätoimittajasta, toimituspäälliköstä ja uutispäälliköstä koostuvaksi katsomalleni johdolle, sekä panin päälle pari sanaa johdannoksi. Eikä sieltä hetkeen muuta kuulunutkaan kuin keskimmäisen hupaisasti poskelleen englanninnettu(on työttömänä) automaatti.

Mutta sitten:”Ei tässä ole mitään ongelmaa, ja tämä on aivan tavanomainen käytäntö, jonka muuttamista emme harkitse. Hyvää uutta vuotta! Pasi Koivumaa.” Sanottakoon varmuuden vuoksi, että toisin kuin halukas ehkä kuvittelee; en silti ole mikään vakiomieliharmi, jonka nimenkin näkeminen näyttöruudulla jo kiroiluttaa. Synkästi.

Päätesanani Karjalaisen ulkoasusta ovat, että kyllä tämä on ongelma ja se on yhä myös ratkaisematta. Koska kai nyt pitäisi itse kyetä omaa käytäntöään noudattamaan. Tai sitten voisi vain myöntää maakuntalehtisittäin sanoen kotitoimituksen olevan tänään pahasti aliresurssoitu. No, asennevammaansa ne nyt eivät ainakaan myönnä.

Jälkikirjoitus. Luin Karjalaista tarkoituksellisesti tämä ulkoasuasia mielessäni ja keksin mistä kiikastaa. Toimittajat ovat omineet jutun alun itselleen alkamalla laittaa siihen nimen lisäksi pienen pyöreäkehyksisen valokuvan itsestään. Siksi samaan kohtaan ei enää mahdu merkkiäkään lehtikuvaajasta.