Avautujalla saattoi olla asiaakin

(Kuva: Jari Kähkönen) Toisinaan yksintyöskentely haittasi, kun matkaan tuli mutkia.

Minä olen uskaltanut ja ollut suorasukainen netissä enkä pitänyt toimintani vähättelystä sen paremmin sanataiteeksi kuin yksilön ulosoksentamiseksikaan. Kävin tosissani oikeutettua taistelua tietämättömyyttä, salailua, manipulaatiota ja ylhäältäpäinjohtamista vastaan – palkaksi sain paskan käteen sekä jäin yksin.

Jo lähtöjäni tiesin mitä purnaaminen tarkoittaa, mutta luullakseni olin noussut yläpuolelle; perehtymään, hankkimaan tietoja sekä kritisoimaan järjestelmää. Ongelma oli, että minulta puuttuivat niin varat tehtävän asianmukaiseen hoitamiseen kuin kollektiivi jakamaan taakkaakin. Niitä en koskaan saanut; syyt ovat ilmeiset.

Aina välillä yksintyöskentely todellakin haittasi. Kenelle olisin voinut kirjoittaa...hahhhaa...keikkalapun, kun itseni kimppuun käytiin journalistisen työn vuoksi? Ei niitä ätäkkejä olisi nimittäin voinut silleenkään jättää; pelissä oli toimituksellinen itsenäisyys, vaikka minä olin se kenen yötyöelämään tuli vaikeuksia.

" Ei niitä ätäkkejä olisi nimittäin voinut silleenkään jättää; pelissä oli toimituksellinen itsenäisyys."

Voi hyvä tavaton mitä omaa etuaan tavoittelevien kateellisten vahingoniloisten tottelemisintoutuneiden vallanhimoisten pikkuporvareiden joukkoa tulinkaan yrittäneeksi...no, sanotaan nyt sitten...herätellä. Tuollainen sekojen seurakunta on maailman epäempaattisin ja -solidaarisin, sekä taipuvaisin trollaamiseen.

Avautumisvaiheeni päättyi SAK:n silloisen Palkkatyöläinen-lehden päätoimittaja Eero Kososen työhuoneessa, kun minulla oli tuomisinani salkussa niin yksi PAM-kritiikki kuin Kontrollin paljastuskin Kontulan työsuojelukuvioista. Hänen non-verbaalista viestintäänsä kun katselin; tajuan nyt, että se muuten oli vedenjakajahetki.

Eivät vakiintuneiden toimijoiden työmiesten asioita hoitavinaan olevat henksut korkeissa kerroksissa pystyneet tajuamaan yömiehen asemaa. Miten liene; perustuikohan heidän itsesäilytyksen ja oman mukavuuden tavoittelun linjansa ensisijassa riviensä realistiseen tuntemukseen vai kyyniseen välinpitämättömyyteen niistä?

"Avautumisvaihe päättyi Palkkatyöläisen päätoimittajan huoneeseen. Eivät ne täällä yömiehiä ymmärtäneet."  

Sitä pohdin nyt, kun minun ”kolmikymmenvuotisessa sodassani” eli Helsinki-Vantaan turvatarkastuksen työriidassa oli tulevinaan kuuma vaihe viimeistä kertaa. Työntekijöiden tiedotustilaisuus muuttui me haluamme vs. teidän on tehtävä jankkaamiseksi. Ja Kalle Julkunen taas oli kohta sitä mieltä, ettei käsketty marssia.

Miten hitossa selvästi väärän työehtosopimuksen soveltamista ei alunperinkin hoidettu liittotasolla vaan toistuvista ”työsuhderiitansa selvittämistä pyytävien” rivistä lipeämisistä huolimatta yksittäisinä tapauksina kuten kaikkia muitakin keissejä? No, siihen tuli joku puoliperseinen sopu sekä sitten se firma otti ja lähti koko toimeksiannosta.

Kuinka sitten olin itse niin naiivi, etten tajunnut mihin tämä oli menossa? Minä olin Turvasanomiin mennessä puhuttanut ne lukemattomat luottamukselliset lähteet, roikkunut vallan käytävillä ainakin sohviensa ja kahviautomaattien tietämillä sekä nähnyt kuinka vakiintunut media vaikenee tapahtuipa mitä tahansa.

"Kuinka sitten olin itse niin naiivi, etten tajunnut mihin tämä oli menossa? Matkan varrella oli nähty kaikenlaista."

Jos siis pistän kuvitteellisessa menneisyyden kuvankäsittelyohjelmassa luonnoksen suurennoksen 600%:lle, sekä lyön y- ja x-janat näyttöruudun oikeaan alareunaan; näen nyt uusia oikeita vastauksia. Syyni avautumiseen oli tyytymättömyys työhöni, jossa ei ikinä tehtäisi elettäkään mitään muuttaakseen.

Oikea vastaus olisi ollut poistua paikalta viimeistään nuoruudenammattiini alkamisen yhdeksänvuotisjuhlapäivänä; se loppupätkä oli yksinkertaisesti kokonaan erehdystä. Mutta mitähän minä olisin halunnut, voinut tai kyennyt opiskelemaan? Traditioton proletaari helvetillisine ylpeyksineen kuin ainakin luuli jo tietävänsä kaiken.

Siksi minä valitsin avautua. Paljastaa, arvostella, vaatia vastuuseen ja muuttumaan; käyttää kovaa ääntä sekä toimia julkisesti. En voinut myöntää, etten nyt tässä onnistu siinä mikä on toisilla aloilla vienyt perinteiseltä työväenliikkeeltä pari sataa vuotta. Sain myös sen kestäessä tuntea aivan riittävästi internetin nurjaa puolta.

"Syy avautumiseeni oli tyytymättömyys työhöni. Opinnot eivät liioin olleet valittavissa oleva vaihtoehto."  

En minä vaadi enkä luule olevani oikeutettukaan paluuseen vallan ytimeen riemusoitossa sekä -saatossa. Se on yhdentekevää. Nuoruudenammattianikaan en kaipaa tai halua takaisin; aika aikaa kutakin. Mikäli nyt jonkun turhamaisterin, (pressi)henksun eli vanhan kaunan kantajan päivä pilaantui – se on voivoi.

Suurin ero Tuija Siltamäen manaamaan ymmärtämättömien ja suojattomien hallitsemattomaan julkiseen avautumiseen on se, että minä itse halusin niin sekä tiesin mitä tein. En tiennyt kaikkea, mutta minulla oli edellytykset oppia kokemastani tarvittavat asiat, jotten jäänyt minkään matkan varrella kokemani kielteisen vangiksi.

Minä olin omistautunut, mutten tasapainoton. Uskalsin, mutten yrittänyt tehtäväni varjolla hyötyä henkilökohtaisesti tai tavoitellut itselleni kuulumatonta valtaa. Silloiset – ainakin yöaikaiset – vertaiseni tekivät valintansa; nyt heillä on ansaitsemansa palkat ja ehdot. Eikä minua kiinnosta tippaakaan, että menestynkö itse. En sitä siksi tehnyt.