keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Topikaalisti vai subjektiivisesti?

(Kuva: Jari Kähkönen) No, tähän piti vain laittaa joku vihkokuva.

Jaa-a; mitähän ajattelin, kun tuon otsikon keksin? En muista; sovin siis nyt itseni kanssa, että kyse oli Dylanin 60-luvun pressistä, jossa häneltä kysyttiin muun muassa Suur-Los Angelesin topikaalisista lauluntekijöistä. Sekä senjälkeen koukataan Väinö Linnan esseiden kautta, tietenkin.

Vai päädytäänkö näin kasaritähti Martikan Toy Soldiersiin, jonka videoon linkkasin, mutta vain haistatellakseni saatesanoissa Suomen surkeimman kaaderipäällystölle? Siihen kommentoi jo vähintään ala-asteelta asti tuttu kaveri, että ei ymmärtänyt sanoistani mitään kuten aina, mutta silti, hyvä kappale. Tärkeät asiat ensin!

Väärinkäsitykselläkin on siis paikkansa. Bob Dylan oli jo 1960-luvulla runoilija, jolla  tuskin oli aavistustakaan kysytyn alueen lauluntekijöiden työtavoista; ollen siis sisäisesti ihan öönä koko kysymyksestä. Mutta sellaisia toimittajat olivat ja ovat yhäkin; jotain siis piti vastata, että toivonmukaan päästäisiin lopulta itse asiaankin.

"Mitähän ajattelin, kun otsikon keksin? En muista, joten sovin itseni kanssa, että puhe on Dylanin pressistä 60-luvulla."

Journalismi on fenomenologista; mikäli ilmiö ei jo ole olemassa, sellainen luodaan nyt. Lukuisat yleisön keskilahjakkuudet olivat 60-luvullakin kiinnostuneempia topikaalisesta laulunkirjoittamisesta ilmiönä kuin mitä laulujen lyriikoissa sanottiin; kuitti sille. Ei ole tyhmää kysyä, mutta vastaaminen on jo toinen asia.

Kun siis tehdään taidetta taiteen vuoksi, saattaa sattumanvaraisesti tai tarkoitushakuisesti osua kipeään paikkaan, jos kuvittelemme koko yhteiskunnan yhdeksi yksitttäiseksi henkilöksi. Painotukset ja menetelmät vaihtelevat ikäluokittain sekä ismeittäin; jos ne oikeasti kiinnostavat, opiskele minun puolestani estetiikkaa.

Väinö Linnan mukaan kirjallisuudessa objektiivisuus, riippumattomuus ja etenkin vailla yhteiskunnallisuutta oleminen on roskaa; on nimittäin sisäistetty aika paljon asioita ennenkuin löytää itsensä ensimmäisenkään teoksen nimiölehdeltä. Mutta samalla vaikutusmahdollisuuksiaan ei myöskään tule yliarvioida.

"Lukuisat olivat kiinnostuneempia topikaalisesta laulunkirjoittamisesta kuin mitä lyriikoissa oikeastaan sanottiin."

Siihennähden lukuisat kotikriitikot tai muutenvaan nyrjähtäneet tekisivät palveluksen kaikille, jos eivät esittelisi kirjoittamisen menetelmistä jokotai -arvioitaan. Mutta Suomi on niin toivottoman ylhäältäpäinjohdettu maa, että aina riittää pomottajaksi pyrkiviä, vaikka osaaminen olisikin nolla eikä sitä itse tajuaisi.

Kyllä armeijan päällystö tiesi jo ennen toista maailmanrähinää; eikä kukaan täysipäinen joukkoonsa kuuluva ole enää asiaa sen jälkeen kieltänyt, että runebergläinen osapäiväsotilaaan sankarimyytti on potaskaa. Silti siitä keitettiin sisäisen kurin kanssa päihdyttävä ja paloarka valmiste, jolla tyhmiä petetään yhä.

Niinikään satusetä-Topeliuksen elämäntyö; historianfilosofia, minkä mukaan suomalaiset ovat kunkin vakaumuksenmukaisen Yliolennon luoma omaperäinen ja erityisen tehtävän saanut kansa, jolla on siunaus kohtaloissaan sekä hyvä herraonni; on täyttä roskaa. Eristäytyneisyys sekä omahyväisyys kestivät EU-jäsenyydenkin.

"Suomi on ylhäältäpäinjohdettu maa, jossa riittää pomottajaksi pyrkijöitä, vaikkei olisi mitään annettavaakaan."

Siksi kirjallisuuden ei todellakaan pidä vain tarjoilla verbaaliakrobaattista huvittavaa ajanvietettä, jos vaikka yleisö kovasti siitä tykkäisikin; saahan se pitää ahtautensa, vääristyneisyytensä sekä ennakkoluulonsa kaikessa rauhassa. Ylhäältäjohtajia ja alhaaltasortavia ei liioin pidä kuvata ihmismäisinä, samaistuttavina hahmoina.

Maailma muuttuu. Kirjallisuuden on haastettava ajastaan jäänyt; esimerkiksi ei kansallisisänmaallisuus enää tule takaisin, koska sellainen näkykin oli vain yksi typerä ysärin postsovjettilainen viuhahdus. Jos et tajunnut, että vastaavia oli niitä aikoja useita muitakin, ja roikut yhä kiinni vanhassa; se on tänään yksin oma häpeäsi.

Kristillissiveellisyykin on kuollut; sen aika oli lopullisesti ohi, kun tulokseton keskiolutmarssi kasarilla hajaantui Senaatintorilla, ja äänentoisto purettiin Tuomiokirkon portailta. Ihan turha olla pillupoliisina toisten seksielämässä; rakkauden "vääräksi" tuomitsijatkaan eivät ole aseveljiänne, he käyvät erillistä kulttuurisotaansa.

"Kirjallisuuden ei pidä vain viihdyttää, vaikka yleisö tykkäisikin; saahan se pitää ennakkoluulonsa kaikessa rauhassa."

Kyllä. Näin kävi sen estämättä, että navanalusasiat ovat ainoa elämänala, johon uskonnon valta enää mitenkään yltää. Muun hävitti tieto ja ymmärrys ihmisyydestä jo vuosikymmeniä sitten; kukaan vähänkään viisas pappi ei tosin pyri käyttämään sitä jäljellejäänyttäkään. Kun et muuta keksi, kävisikö seksi; näin se on moralistillakin.

Ehkä kaikkea ei myöskään panna otsikkoon, tekstiin tai julkaistavaan versioonkaan? Änkkääminen ja täsmennyksien pyytäminen on leikkiakateemisten turhanomien sekä tenti-ja-unohda-maistereiden henkinen pakkoliike; myrkytyksen oire, joka niille tulee aina, jos vain joku muu kuin he itse ilmaisee tietämistä sekä varmuutta ilman lupaa.

Kyllä siis ainakin minä otan jatkossakin itselleni oikeuden kirjoittaa niin ajankohtaisesta aiheesta kuin omakohtaisesti syntyjäsyviä pohdiskellenkin; yhdistän ne vaikka toisiinsa, jos niikseen sattuu. Saanhan näin vaivoikseni yhtä paljon vähättelijöitä, paremmintietäjiä ja ynnämuita vihamiehiä kuin toisetkin. 

"Änkkääminen ja täsmennyksien pyytäminen on turhanomien sekä tenti-ja-unohda maistereiden henkinen pakkoliike."

Ehkäpä laskettelen off-topicisti otsikon viereen? No, näinkin saa lukija kernaasti tykätä; sama se minulle on, olenhan jo kauan sitten lakannut arvailemasta mistä ehkä tykättäisiin. Puolustelenko, selittelenkö vai vastailenko rivinvälissä? Kuule, älä kadota toivoasi; kyllä maailmassa sanoja ja rivejä riittää. Kiitos proosankin lainasta, Väinö.

Kademieliin, tasapäistäjiin, puhdasoppisuusprefekteihin tai mitä niitä kaikkia edes lieneekään en aikaani hukkaa. Kumma kun tuollaisella pelon, häpeän ja arkuuden määrällä saa edes maanantaista perjantaihin arkipukunsa päälle, sekä esitettyä hahahaa normaalia ihmistä leikkimässä työntekoa kustannuspaikalla.

Vai liekös tuokin jo nykyään ole laskentapaikka? Yhdentekevää; nykäisen nidoksen irti loppuunkäytetystä avolehtiöstä, jonka viimesivua ja taustapahvia en kuitenkaan heitä laillaan poltettavaan jätteeseen. Ne vetelen paperisilppurilla olemattomiin. Eikun uutta vihkoa lyijärin ja mustekynän keskelle suojakansien väliin vaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti


OHJEET

Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.

Pysy asiassa.

Ole asiallinen.

Älä chattaile.

Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.

Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.