Älä hamua saavuttamatonta ja anna jonkun rakastaa itseäsi, desperado

(Kuva: Jari Kähkönen) Kirjailijuutta ei tarvitse kysyä;
se on tosiasia. Kirjailijat eivät liioin välttämättä pidä
itsestään puhumisesta, jos se ei vie asiaa eteenpäin
tai osoiteta olevan mitenkään olennaista.

Onko väsyneempää läppää kuultukaan kuin ”olen miettinyt oletko kirjailija”? Niinikään; jaoin kuusi päivää sitten kiinnostavan julkisen virallistiedon – kaksi päivää siitä lehti uutisoi saman – ja kaksi päivää tästä päätoimittajansa tykkäsi jaostani. On vain niin, että meidän aikanamme ihminen on ihmiselle desperado.

Vahinko, liioittelu ja perusteettomuus voimankäytössä

(Kuva: Jari Kähkönen)

Lähtökohtani on yksittäistapaus, jossa muistamaton siviili kyselee kaksi viikkoa jälkeenpäin mitä tapahtui, kun ravintolareissu oli päättynyt jalan kipsaamiseen murtuman vuoksi. Siihen itsessään en kuitenkaan ota kantaa, koska en tunne tapahtumia enkä liioin aio ottaa niistä selvääkään.

Luuletko minua turvamyyjäksi, niiden äänenkannattajaksi tai puolustelijaksi?

(Kuva: Jari Kähkönen)

En ole. Nauran halveksivasti sen kaikkia ilmenemismuotoja varauksettomasti, sekä kyseenalaistan mokoman sekasikiön olemassaolo-oikeuden. Tämä teksti naputtuu tekstinkäsittelyyn sekä lentää näyttöön, koska jotkut pöljät googlettavat ”turvamyyjä joensuu” tullen kääntymään blogiini sekunnin murto-osiksi.

Minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta

(Kuva: Jari Kähkönen) Jälleennäkeminen 30 vuoden kuluttua.

Ihan sama olitko fiksu, hauska, fiksusti hauska vai hauskasti fiksu. Kuka tahansa kädellinen, jolla on internettiin yhdistävä päätelaite, voi ruveta nauramaan fiksuasi hauskana. Tai viskoa – onneksi kuitenkin vain virtuaalisesti – päällesi likaavaa-haisevaa protestina, koska pitikin hauskaasi (liian) fiksuna.

Ihmisen pääsy yhteyteen toisten kanssa on perustarve, jota toteutetaan myös kommunikoimalla niin livenä kuin virtuaalisestikin, mutta voi viulu kun piti sitten tulla elämään juuri minun eteeni. Onnen kaava on copy-delete-paste-publish, koska muuten suistutaan solvauksiin tai lisätään estolistalle; keskustelu ei selvitä eikä auta mitään.

Ei, nimittäin; on jo kyllin heitäkin, jotka eivät erota kirjoittajaa tekstistään eivätkä ihmistä verkkopreesensistään. Sikäli, jos oikeasti lukivat edes joka kolmannen rivinkään – ja senkin huonosti – pitänevät vielä näkemäänsä silkkana huvikseen järjestettynä esityksenä. Netti kun on täynnä eksyneitä sieluja sekä tietämättömyyttä.

"Ei eroteta kirjoittajaa tekstistä eikä ihmistä verkkopreesensistä. Jos lukivat joka kolmannenkaan rivin – ja senkin huonosti."

Siksi kai myös jonkun minulle oudon Koivu -nimisen jääkiekkoilijan avioero, josta iltapäivälehti kirjoitti; näemmä veti FB-kaverin nauramaan ex-vaimon luksuselämän loppua jutun verkkotyrkytyksen somelaahuksessa. Mokomasta en olisi eväänikään räväyttänyt, mutta kun seuraavan samanlaisen otsikossa oli minimipalkkatyö -sana.

Niinpä. Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voit valita joko olla siisti, käyttäytyvä ja motivoitu – kelvaten moiseen työhön – vai ruoka-apua saava (jos saat niin kauan kuin saat) työllistymiskelvoton? On siellä epäilemättä menestyjiäkin, mutta he ovat jossain tuolla eivätkä edes katso päin elleivät halua sinulta jotain.

Mitään vastaavaa olen nähnyt meidän maassamme viimeksi joskus 1990-luvun lamassa, kun luin välttämättömyydestä kotiimme haalatun ilmoituslehden enemmän itseäni kiinnostavia osioita. Esimerkiksi senssipalstalla haettiin seurustelukumppania, jonka piti olla – t-sana erikseen sanomalla sanoen – työtön.

"Haluatko elää yhteiskunnassa, jossa voi joko kelvata minimipalkkatyöhön tai olla ruoka-apua saava työllistymiskelvoton?"

Niin. Oli lehdessä sekin palsta, jolla joku keskieurooppalaisoletettu englantia kirjoittava postimöi fiktionaalisen journalistijärjestön virallisennäköisiä valokuvallisia ”pressikortteja”. En tiedä, että oliko oma pelastukseni ulkoinen vakuuttavuus, puhetaito vai ammattilaisen neuvo: tehkää talokohtaiset, jos niitä oikeasti tarvitsette.

Olinhan vain koulupoika, jolla oli huone. Sen merkittävin kaluste oli vaalea lastulevykirjoituspöytä, jossa oli tökköruskea roskalavalta pelastettu lisälevy, minkä päällä kirjoituskone nökötti. Kakkosena tuli keltainen ylijäämäarkistokaappi telakalta – pidin kameralaukkua alalaatikossaan – kynät+vihko+nauhuri olivat sivutaskussa.

Minulla oli ja on yhä vain sanani. Ne, joita luullakseen sosiaalisesti lahjakkaat tai edes korkea-asteella vuorovaikutusammattiin opiskelleet kehuvat, pitkästyneet eli itsetuntovajaat tavikset irvailevat ja yksilöpsykopatologioidensa riivaamat solvaavat raivokkaasti. Oli miten oli; minä otan yhä neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

"Minulla oli ja on yhä vain sanani. Yksi kehuu, toinen irvailee ja kolmas raivoaa tähtensä. Sejasama. Ei uppoa."

Harvapa kyseenalaistajani on oikeasti halukas lähtemään tasaiselle; keskustelemaan selvittääksemme todet tiedot, taidot sekä kokemuksen. Kunhan nyt vain haluaa anonymiteetin ja virtuaalisuuden turvista koukkia, josko löytäisi pimityksen, alemmuudentunnon ynnä muun heikkouden hyödynnettäväksi.

Oman oikean henkilöllisyytensä ilmaiseminen ei käy. On liioin turha toivoa yhteistä matkaa Kansallisarkiston toimipisteeseen vuosikertakirjoja katsomaan, koska mokoma ei sitoudu mihinkään eikä kohtaa ihmistä ihmisenä. Kaltaisensa haluaa näet vain manipuloida; ensin juoksuttaa ja sitten nauraa kun toinen vahingoittaa itseään.

Vai on ottanut selvää? Joopajoo. Sitä väitettä ei ainakaan pysty todentamaan saadun informaation laadusta päättäen. Mokomakin ”diktaattorin syrjäyttäjä” kuvittelee olevansa joukon suojassa piilevä naamiosankari; kuiskaavansa ratkaisevan hävyttömyyden juuri oikealla hetkellä. Tiedän. Olen lukenut tästä ilmiöstä kirjallisuudesta.

"Harvapa kyseenalaistaja on halukas ilmaisemaan oikean henkilöllisyytensä, tulemaan tasaiselle ja tekemään mitään."

No, entäpä sitten id:tään talon kaulanauhassa sekä kahta kulkulätkää ja kolmea mekaanista avainta nipussa roikottavat – nuo oletuskeskiluokkaiset – vailla harmainta aavistustakaan mitä prekaari kokee kulkiessaan rajua polkuaan yksin? Mitä on välistäveto tai miltä tuntuu saada ihan selvä yhdensormentervehdys sähköpostitse.

Turha vahtia kameralaukun saumapölyä, akkujen latinkia tai sitä löytyykö salkusta aina vähintään kaksi toimivaa kynää. Ei ole takeita löytämisestä eikä varmuutta löydetyn hyödyntämisestä. Mitä jos viestiisi ei koskaan vastata, ”juttu on jo tehty” tai kotona nukkunut uutispäällikkö käskee vain tyynesti soittamaan päivällä uudestaan?

Eikä ole sattumaa sekään, että julkkikset tuhatpäisillä someyleisöllään tekevät tänään kirjoja – ennen ei välttämättä olisi löytynyt edes ketään kuin olisi naputtanut niteen tämän nimiin sanan fyysisessä mielessä. Maailma; se on siis yhäkin suulaita kaikentietäjiä täysi, mutta silti minä otan neuvoja vastaan vain ammattilaisilta.

Kun ne voivat (edelleenkin) vain kävellä sinun ylitsesi

(Kuva: Jari Kähkönen)

"Kontiolahdella alkoholijuomia kassan ohi maksamatta kuljettaneesta kahden naisen seurueesta toinen oli uhannut myyjää lyömisellä tämän yritettäessä estää anastusta. Poliisi tutkii tapahtunutta näpistyksenä ja laittomana uhkauksena", kirjoittaa Itä-Suomen poliisi tiedotteessaan. Eli se oli ihan perusmallin ylikävely.

Pelottelee, häpäisee ja uhoaa – eikä ymmärrä kuinka pihalla on itse

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä on minun arkistokuvani ja saan tehdä sillä mitä itseäni huvittaa.

Vielä hetki sitten YLE Kuopiossa vaikuttanut vaan sittemmin Helsinkiin siirtynyt Tanja Kröger teki nettijutun ensihoidon valokuvaamisesta, joka ei edes ollut aivan huono. Mutta voi hyvä tavaton kuinka narratiivisesti pihallaolevaa työtä se on silti – sokea niin itselleen kuin sillekin, mikä asiassa on todellinen ongelma.

Ollaanko työpaikalla enää vain seurustelemassa?

Ajatustyö saattoi käynnistyä jo päivällä Radio Suomesta, kun juonnon mukaan palvelut vastaavat – sori vienti – puolesta bruttokansantuotteesta. Illalla luin kirjastossa Outokummun Seudusta merenkulkututkijattaren haastattelun; arvosti siinä laivahenkeä, joka menee pilalle jo yhdestäkin joukkoon sopimattomasta.

Maailmankuvavaivaiset ja vallankäyttökateet

Kävin toverin Facebook-seinällä keskustelua vinkumisesta, että Paavo Teittisen pitäisi muka jäävätä itsensä kaikista Wille Rydmania koskevista jutuista, koska rikosilmoitus. Voi kuinka tutulta tämä kuulostikaan – taas. Sellaista se maailmankuvan muokkaaminen ja vallankäyttö vain ihmisellä nimittäin teettää.

Siis – et kai oikeasti luullut tämän olevan sinua varten?

(Kuva: Jari Kähkönen) Ihminen pyrkii tekemisiin toisten kanssa huo-
miota saadakseen. Voi miten rasittavaa.

Herkempi olisi varmasti loukkaantunut, tullut surulliseksi ja ahdistuneeksikin, jos kuulisi selkänsä takaa ohikulkevan halventavan asuaan sekä päähinettään englanniksi. Sikäli, kun ei ollut vallan tyhmä; luullut ”rakastamista” tarkoitetun kirjaimellisesti. On se ihminen – tämä laumaeläin – sitten sitkeää sorttia.

Voiko kärryjen työntämättäjättäminen olla turvallisuusriski?

(Kuva: Jari Kähkönen) Kuva liittyy tekstiin sen verran, että siinäkin näkyy ostoskärryjä.

Kylläpä nauroin sydämeni kyllyydestä, kun karjalaiset sättivät toinen toistaan valtatien varressa sijaitsevan automarketin parkkipaikan kärryepäjärjestyksestä. No, kunnes erehdyin yrittämään keskustella asiasta, mutta päädyttiin vain niihin tavanomaisiin solvauksiin, koska maailmankuvien välinen ero oli liian suuri.

Katoavalta perusturvalta työhön, jota ei ole

(Kuva: Jari Kähkönen) Joko se tämänkin ilmestymisestä on
kulunut tasan 20 vuotta?

Aijai. Sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen(kok) antoi heikon haastattelun YLE:n Aamu-tv:n Linda Vettaselle. Ei edeltäpäin voi lyödä kiinni tuollaista määrällistä säästötavoitetta. ”Onnellisten voittajien” työkyky on näet arvoitus eikä mistään työstä – sanan perinteisessä mielessä – ole tietoakaan.

Vilpitöntä mieltä ja hyvää tahtoa etsimässä

Maamme taitaa olla aika valmis eikä todellisia ongelmia enää ole, jos voi tärvätä aikaa kulttuurisodan kaltaiseen jonninjoutavuuteen. Vaikka toisaalta; ymmärtäähän tuon – tämä on kaunayhteiskunta, jossa yksi jos toinenkin taitaa – luullakseen – kokea sivuutetuksi tulemista ja merkityksettömyyttä.

Hienotunteisuus mahdollistaa asioita, muttei silti tee ihmeitä

Kuinka vaikeaa hätäkeskukseen soittaminen on? On kaunista, jos kukin huolehtii itse uppoamisvaarassa olevasta veneestään, mutta pelastuslaitoskin on olemassa – ihan hyvästä syystä. Niinikään; toistuvat luvattoman omatoimipuutarhurin vierailut saattavat tietää tälle asiaa oikeusjärjestelmään.

Vihjaileva sievistely ei varmista turvallisuutta

Jossain Kontiolahti-Joensuu -välimaastossa on kuulemma Utranharjun maastoratsastusrata, jonka käytöstä maksetaan oikein vuokraakin, mutta valitettavasti käytettävyytensä sekä turvallisuutensa on vähän mitenkuten. Yllätys? Ei ainakaan minulle. Näissä oloissa voi tuskin muuta odottaakaan.

Kotiseutu?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Olenhan minä jossain syntynyt ja asunut ennen nykyisyyteeni päätymistä. Paikoissa on ollut omat hyvät sekä huonot puolensa, mutten oikeasti ole tainnut olla kotonani ikinä missään – kunhan nyt vain ollut jotakuinkin oloihini tyytyväinen. Karjalaisten kommentit täällä pärskäyttivät siis melkoisesti.