Kotiseutu?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Olenhan minä jossain syntynyt ja asunut ennen nykyisyyteeni päätymistä. Paikoissa on ollut omat hyvät sekä huonot puolensa, mutten oikeasti ole tainnut olla kotonani ikinä missään – kunhan nyt vain ollut jotakuinkin oloihini tyytyväinen. Karjalaisten kommentit täällä pärskäyttivät siis melkoisesti.

Se; mikä katsotaan karjalaisittain normaaliksi sosiaalisuudeksi, on hyvin rasittavaa itsekoettuna todellisuutena. Iloisuus on teennäistä, puheliaisuus tekosyy joko vittuilla tai udella toisen asiat saadakseen ensin juoruta ne eteenpäin ja sitten vielä kadehtiakin. Älä erehdy luulemaan juttelemaan tulevaa karjalaista ystäväksi.

Eräs paikallinen erikoisuus on tosiaan tuo juttusille änkeäminen; etenkin, jos nähdään että on seisahtunut paikalleen tekemään jotain. Viimeisin ilmaus tälle oli tarinointi säästä joltakulta, joka oli kymmenen vuotta vaieten kyräillyt, mutta annas olla, kun nyt pistin istuma-alustaa kiinni reppuuni rakennuksen etulipan alla sadesäällä.

"Karjalaisittain normaaliksi sosiaalisuudeksi katsottu on hyvin rasittavaa itsekoettuna todellisuutena."  

Minua ei liioin kiinnosta, jos joku on menossa saunaan; satuinpa nyt vain kävelylenkin kestäessä levähtämään istuen juuri sen julkisen rakennuksen fasaadin edessä sijaitsevalla penkilllä missä kyseinen löylyhuonekin kai sitten sijaitsi. Luulikohan tai suorastaan toivoikohan tuo, että minä olisin häntä kytännyt? En todellakaan.

Tervehtiminen on muuten sitten pakollista eivätkä nämä välttämättä tyydy kerta/päivä/henkilö -rajauksiin. Ja auta armias, jos et tervehdi. Voi sitä kuikuilua sekä toljottamista! Miksi? Ei ventovieraita ole tapana tervehtiä, höpsöliinit. Tai; jos peräti ollaan vihamiehiä, ohitetaan tyylikkäästi sekä annetaan olla – näin on parempi.

Nii-in. En yksinkertaisesti tiedä mitä oikein tekisin, jos kuulen kymmenvuotiaiden kakaroiden matkan päästä puhuvan toisilleen ”mennään vittuilemaan Sille” ja tietää olevansa itse Se. Tai jos moinen kävelee perässä nimitellen; mutta pysähdyttyäni ja käännyttyäni ympäri, nimittelijä vain tollottaa paikallaan kysyen ”mitä kuuluu”.

"Tervehtiminen on muuten sitten pakollista eikä kerta/päivä/henkilö -rajaukseen välttämättä tyydytä."  

En ollut myönteisesti vaikuttunut siitäkään, kun varmasti lähempänä kuutta- kuin viittäkymppiä oleva työelämässä oleva vääntäytyi julkisella paikalla oikein mutkalle kääntyessään toljottamaan takkiani – se oli Schottin Pea Coat – sään takia. Vastaavaa teki Helsingissä viimeksi vain yksi neurologisella diagnoosilla varustettu.

Toisen kerran koronan aikaan joku pihassamme asumaton outo äijä läpikulki sen ja tietenkin piti kohdattaessa kytätä sekä sekä virnuilla – onneksi itsehillintäni on niinkin rautaista sorttia kun on. Saatan näet tällä koulutuksella sekä kokemuksella vaivattomasti ymmärtää kuinka heikompi olisi jo tuossa kohtaa sortunut väkivaltaan.

Välillä karjalaiset nauravat ilmiölle itsekin. Esimerkiksi, kun intellektuaalisesti kehitysvammainen liimautuu kaupan kassalla konemieheen kyselemään tai selittämään innoissaan – eikä tietenkään itse ymmärrä sopimattomuuttaan. Laukaisinkin siis parin poistuttua, että ”suora lähetys konemiehen tietolaarista päättyy tähän”.

"Laukaisin parin poistuttua, että 'suora lähetys konemiehen tietolaarista päättyy tähän'. Karjalaiset nauroivat."

Päällisin puolin normaalin kirjoissa olevatkin ovat loputtoman huomionkipeitä. Hiljaisuus on kauhistus ja sitä paetakseen pitää vähintään ruveta nauramaan. Tyhjänlätinä sekä kälkätys ovat perusasetus; asiaa puhutaan vasta viimeksi, jos sittenkään. Mistään ei liioin voi sopia tai sovitun pitävyys on alle 50%:ia.

Jutut aaltoilevat, risteilevät ja poukkoilevat miten sattuu kunkin mielennouteiden mukaisesti. Ai miksi maakuntakirjailija Heikki Turusella on teoksissaan niin paljon toistoa? No, koska hänen taiteessaan keskeisintä on ollut heimonsa suullisen tarinointiperinteen siirtäminen kaunokirjalliseen muotoon.

Tosiaan, voi taivas millaisia suupaltteja karjalaiset ovat. Kuinka ne nimittelevät, haukkuvat, syyttelevät ja ”varmoina tietoina” väittävät milloin mitäkin, mutta eivät pääsääntöisesti suostu sanomaan sitä julkaisutarkoituksessa kuultuina tai ylipäätään mitenkään prosessoitavassa muodossa. Niinpäniin.

"Karjalaiselle hiljaisuus on kauhistus ja sitä paetakseen pitää joko kälkättää tyhjää tai ruveta nauramaan."  

Maalaisjärki taas on nykykarjalaisittain olemassa lähinnä uhmapäisen omavaltaisuuden muotona. Hän postaa someen vihjaillen koiran yrittäneen muka käydä päälle, kun oikeasti vain paheksui sen irtioloa. Mitähän mahtaisi tapahtua, jos hyökkäävälle koiralle olisi pitänyt antaa karahkaa? Jaa-a.

Luonto taas on yhtäkuin ajaa omalla autolla 15 kilometriä korpeen, jossa ei ole edes roska-astioita ”palveluntarjoajan” puolesta. Niinpäniin; ensin kaikki on tuotava mukana tai saatavuudesta ei ole varmuutta. Ne pitäisi tietysti myös viedä pois, mutta silti karjalaiset jaksavat joka kerta yllättyä kun homma ei toimikaan.

Onko täällä muka vähemmän ulkonäkökeskeisyyttä? Hahahahaaa. Sallitte tai ette; nauran tuolle kommentille niin, että seinät raikavat. Ei ole perää. Nämä täällä toljottavat nettiä, leveilevät rahoillaan ja pilkkaavat muotitiedottomiksi olettamiaan siinä kuin ne suukaupunkilaisetkin, joita ovat tässäkohdin paheksuvinaan.