En minä näille taida mitään tehdä – kirjoitin cahieriin – tuntien omituisesti vaan kuitenkin onneksi vain hetkellisesti – niin haluavani kuin voivanikin asua Pohjois-Karjalassa. Kakarat kiipeilivät ”urheilukeskuksen” huoltorakennuksen katolle, törppö jätti lahjoitustavaroita Töpinän sivuovelle ja torilla oli kauppiaita.
Niinpäniin; muistuipa mieleeni, vaikkei suuremmin väliä olisikaan, kuinka kakarat Helsingissä yrittivät sisään yhteen pihamme kerrostaloon ”kattoluukun” kautta. Eikö ehkä ollut katutaideidoli kotona tai huumediileri antanutkaan, kun piti panna käytävän ilmoitustaulu palamaan? Juuri siksi niiden rapunovien lukitusta olikin varhennettu.
Lupasin soittaa poliisit elleivät tule välittömästi alas talotikkailta ja luuri olikin jo korvalla, sekä 112 valittu – linja hälytti. Sisäänmenoreitti olisi ollut täysi perse; ensin tulisi puolenmetrin pudotus päin lasilevyä ja sitten pari metriä lisää kohti kivilattiaa ellei suorastaan kierreportaisiin. Se oli savunpoistoluukku, idiootit! Poistuivat nähteni.
"Lupasin soittaa poliisit elleivät tule välittömästi alas talotikkailta; luuri olikin jo korvalla ja 112 valittu – linja hälytti."
No, onneksi kiipeilijät pitivät nyt täällä – tosiaan, pieni ihme kun karjalaisoletettuja olivat – suunsa kiinni, joten pääsin vaivoitta Kontiolahden torille hahhaa. Pidin taukoni omissa ajatuksissani. Noustessani uudestaan ylös loin katseen tulosuuntaan, jossa en enää nähnyt niitä kahta pikkupoikaa; siispä ongelma ratkesi tavallaan itsestään.
Kiertäessäni liike- ja palvelutalon ympäri kävellen näin työttömien yhdistyksen pitämän Töpinä tai Töpinäntori eli Töpinän tori -nimisen kierrätysmyymälän sivuovelle jätetyn muovikassi, jossa oli kai kirjoja. Siihenhän ne oli kätevä hylätä, koska etuovella on lappu, jossa kielletään tekemästä moista. Hävisivät seuraavan päivän kuluessa.
Toisena päivänä iltakävelyäni ”sulostutti” liikekeskuksen parkkipaikalle pysäköidyt kaksi kuorma-autoa, matkailuauto ja matkailuperävaunu. Viimemainittuun meni kymmeniä metrejä pitkä piuha yhä vailla lukkoa olevasta torin sähköpisteestä. Istahdin alas – en vakiopaikalleni – vaan hieman etämmäs.
"Noustessani uudestaan ylös loin katseen tulosuuntaan enkä nähnyt pikkupoikia enää; ongelma ratkesi itsestään."
En tiedä, että oliko seuraava silkka minulle esitetty performanssi, mutta jokatapauksessa kuormuri kiersi pysäköintialueelta torille Keskuskadun suojatien kautta ja kuski alkoi pystyttää ilmeistä torikojua. Selvä. Ei sitä taaskaan ilmoitustaululla lukenut sekä sähköisiä en edes viitsinyt kollata – huomenna täällä pidettäisiin toria.
Edellisen kerran, kun tälläistä havaitsin ja laitoin palautelomakkeen sähköisesti kunnantaloon; en koskaan edes saanut mitään vastausta, minkä pohjimmainen syy on tämän blogitekstin ydinoivallus. Näinkö muka hoidetaan yhteisiä asioita? Ehkä siinä tapauksessa, jos tekee Miun Työtä eli luullee olevansa Isäntä itse.
Ajattelevat, mitä tämä hyödyttää; ihmiset rupeavat soittelemaan ja se rikotaan kuitenkin heti. Tärkein – luullakseen – kuitenkin viimeksi; minulle aiheutuu lisää töitä. Yht’äkkiä ei kummastuta yhtään kuinka talonmiestasoinen kunnantyöntekijä yrittää käskyttää nuorisovaltuutettuja keräämään roskat pois skeittirampilta!
"Näinkö muka hoidetaan yhteisiä asioita? Ehkä siinä tapauksessa, jos tekee Miun Työtä eli luullee olevansa Isäntä itse."
Sekä kuinkas sattuikaan. Vilkaisin huvikseni Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin – johon en ole kuulunut enää aikoihin – nettisivuja, joista luin vain neljäsosan jäsenistä maksaneen jäsenmaksunsa elokuuhun mennessä. Siksi yhdistyksellä on kahden ja puolen tonnin kassavajaus; kohta johtokuntakin soittelee maksamattomille.
Siispä; jo seuraavana päivänä luin Suuren Punamustan Syövän netistä valokuvan sekä kolme riviä inkkua, joiden mukaan yhdistys luopuu Kirjan taloksi kutsumistaan tiloista kosteusvaurioisessa entisessä lukiossa Joensuun keskustassa. Että kestihän sitäkin sitten kokonainen vuosi, oletettu sopimuksen irtisanomisaika mukaanlukien.
Kyllä minä tajusin mitä tapahtui, kun yht’äkkiä avustukset jäivät saamatta ja johtokunnan jäsenet vaihtuivat kesken toimikauden tuosta vain, mutten silti tarttunut milloinkaan mihinkään. Miksi olisin? Kuka muka olisi minua seurannut sekä kuinka kauan? Niin; se oivallus muuten oli, etten minäkään oikeastaan välitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
OHJEET
Tätä blogia voi kommentoida vain suomen kielellä.
Jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, älä sano sitä täällä.
Pysy asiassa.
Ole asiallinen.
Älä chattaile.
Ohjeiden vastaisia kommentteja ei julkaista.
Toistuva ohjeiden vastainen kommentointi johtaa toiminnon sulkemiseen.