Empatian puuteko menestystekijä?

(Kuva: Jari Kähkönen) Hyvinvointivaltion jälkeisessä maailmassa useam-
mat kuin aiemmin putoavat ja satuttavat itsensä, koska sellaisia käsit-
teitä kuin yleiskattavuus tai huolenpitovelvoite ei enää ole.

Luin eli katselin YLE:n jutun Patrick Itäniemestä, joka valitettavasti vaikuttaa jälleen kerran vain uudelta meidän aikojemme yksilösankarilta; yhdistävinä tekijöinään kova usko tietoon, karut elämänkokemukset ja alentunut empatiakyky. Voivoi. Ainahan näitä on ollut, mutta kuka teki heistä ilmiön?

Voisi – vaan en tiedä tulisiko – sanoa randilaissankari, sillä niminainen oli sen sortin ”itsensä uudelleen keksinyt” siirtolainen ja oman elämänsä sankari, jotta sitä on vaikea jäljitellä. Perässä tekemisen surkeista näköaloista ei ole yksin huomauteltava vaan siitä tulee suorastaan vakavasti varoitella – kaikissa mahdollisissa suhteissa.

Mutta toisaalta; YLE:llä – mokomassakin nollatason haasteen julkkisjutussa – pääosin esittelemättäjätetty ja hät’hätää mainituksi tullut ajattelu kertovat lähinnä nimimiehen inhimillisen identiteetin näyttävän kieroon. Emme me kaikki mitään oman onnemme seppiä ole, kaukana siitä. Jospa hänestä tehdään hyvinvointivaltion murskaava robotti?

"Tekeekö jutun nimimiehen kieroon näyttävä inhimillinen identiteetti hänestä hyvinvointivaltion romuttajan?"

Tälläisiä vahvasti todistavia vaan toisista piittaamattomia tyyppejä on näet aina löytynyt paikalle, kun maailmassa on työelämää uusjaettu, yksityistetty ja purettu sääntelyä sekä romutettu sosiaaliturvaa. Yhteistä niille on julistuksenomainen vouhotus vailla näyttöä tai ylhäältäpäin alas kohdistettu katse vailla juuri minkäänsortin rinnallakulkijuutta.

Mitähän tälläiseenkin aivopieruluokan ”uudelleenajatteluun” kuten tuloerojen kasvun yllyttämiseen oikein sanoisi? Sehän on ihan silkkaa valumaefektistä reaganomiikkaa, jota saatettiin 40 vuotta sitten tehdä tietämättömyyden suojasta – toivoen aatteen palon lähtevän lentoon myös elävässä elämässä. Ei enää. Nyt tiedetään jo paremmin.

Pitäisikö minun muka ostaa moinen aivan karmea toimimaton teesi, koska YLE:n Lotta Sillanmäki nosti koulukiusaamisen otsikkoon sekä mainitsee sen leipätekstissä jo toistamiseen? Tai saman toisintoon – somessa puhumisesta ennemmin sanojan ulkonäöstä kuin sanoistaan. Voi hyvä tavaton tälläistä niin kutsuttua moniäänisyyttä.

"Pitäisikö tämä aivan karmea toimimaton teesi ostaa, koska koulukiusaaminen ja rumat keskustelut somessa?"

Kuitenkin seuraavaa nuolinäppäimen näpäytystä seuraa video, joka ensin kertoo ujous-sisäänpäinkääntyneisyydestä, mutta jatkaa koulukiusaamisen seurauksena saaduksi väitetystä kovasta kuoresta. Sitten taas ensin kerrataan pääsy eliittilukioon, kilpailuvoitto, paikka huippuyliopistossa ja tietenkään ei unohdeta niitä töitä.

Näkemyksiä liputellaan poikkeuksellisina, joita ne toki ovatkin, mutta sisällöllinen sietämättömyytensä ei muutu miksikään. Juu; kyllähän esimerkiksi Ahti Karjalaisen sukupolvi – korostan – joutui opiskelemaan sataprosenttisesti velaksi, mutta vuonna 1946 lipaston valtkandille löytyi varmasti kovapalkkaisia hommia ne maksaakseen.

Oli toinen aika sekä toisenlainen yhteiskunta, mutta yksi on yhä totta: syrjäkylän köyhän maatalousväestön lapsen tavaton vaikeus tohtoroida taloustieteestä. Miten ihmeessä opintososiaalisten etuuksien kurjistaminen muuttaisi tämän paremmaksi? Kyllä joku taitaa katsoa, että nyt kun hän on itse kylläinen niin keittiön voi sulkea ja pöydän korjata.

"Miten opintososiaalisten etuuksien kurjistaminen auttaisi? Joku taitaa luulla maailmaa valmiiksi, itsensä perusteella."

Kun panee peräkkäin kerrontakortit, joissa mainitaan X:äily opiskelijoiden aseman kuvitellulla suhteellisella mahtavuudella niin meillä kuin muuallakin, sekä väitetyn provosointihaluttomuuden; hämmästyy – kuinka tämä sitten on muka tärkeää arkeen vaikuttavaa. No, tietysti; siellähän pyritään kuntapolitiikkaan seuraavissa vaaleissa!

Sen kolmen kova kärki on talous, työmarkkinoiden uudistaminen ja koulukiusaamisen ehkäisy. Vielä kun keksisi, että kuinka tämä on mitenkään mahdollista. Säännönmukainen alibudjetointi sekä toimintojen itsetarkoituksellinen yhtiöittäminen tiedetään jo. Lait taas Suomessa säätää yhä eduskunta.

Melkoista showta! Yhdellä kerrontakortilla ylistetään juutalais-kristillisiä arvoja enkä unohtanut jutunalun maallistumisen surkutteluakaan, mutta jo seuraavaksi Patrick Itäniemi puoltaa aborttioikeutta, kirkon ja valtion eroa sekä tasa-arvoista avioliittoa. Kiitos kunnianhimosta, mutta juuri muuta ei tainnut sitten oikein löytyäkään.

"Kun vielä keksisi, että kuinka politiikan kolmen kärjessä onnistutaan. Vanhat vitsit tiedetään jo ja laithan säätää eduskunta."

Sen minä sanon, että politiikka on tasan viimeinen paikka terapoida tai hoitaa itseään. Jotkut poliitikot ovat kyllä niin sujuvia juttelemaan ja hyviä verkostoitumaan, jotta heitä saa hyvällä syyllä kutsua ihmisihmisiksi, mutta tämä ei muuten sitten tule oppimalla vaan se lähtee yksilöstä itsestään.

Vai onko Patrick Itäniemi sittenkin sensortin uuskonservatiivi, joiden polku Suomessa ei ole Trumpin puutteen takia loppuuntaivallettu, että tarkka lajimääritys jää toistaiseksi tekemättä? Vanhakonservatiivien lopunkaan en muista koskaan koittaneen; onhan Keskiolutmarssista eli kristillis-siveellisesti isänmaallisistakin jo niin kauan aikaa.

Minun mielestäni tämän haastattelun kestäessä pilkistelee koko ajan vajaakasvuinen inhimillinen identiteetti. Sen pettämänä tai voimin lasketellut kannanotot ennustavat huonoa, sillä vähintään ollaan vakavasti kykenemättömiä samaistumaan toiseen. Ymmärtämään maassa olevan muunkin kuin itsensä kaltaisia ihmisiä.

"Minusta haastattelussa pilkistelee vajaakasvuinen inhimillinen identiteetti. Kuinka pystytään samaistumaan toiseen?"

Jotkut kutsuvat tätä empatiaksi, mutta sen puute ei ole menestystekijä vaan haitta. Lisäksi todettakoon – sinänsä Patrick Itäniemeen liittymättömästi vaan kuitenkin osin hänen esiintymisensä inspiroimana – pikemminkin yleisestä elämänkokemuksesta, jottei empatiaa käsitteenä pidä myöskään väärinymmärtää.

Kenenkään velvollisuus ei voi olla pitää pystyssä arvovaltapilvinnaa, sallia pakoa itseaiheutetusta konfliktista näsäviisastelulla tai sietää ylettömän pitkää asiayhteydetöntä jollotusta jottei toisen tulisi paha mieli/menettäisi viimeistä sanaa. Kukin kantaa tietämättömyytensä, turvattomuudentunteensa ja töhöytensä itse.

Kanssaihmisyys vain kannattelee, mutta ei kykene ketään pelastamaan. Sen verran monta itsestään liikaa luulevaa antisosiaalista kukkoilijaa ja saarnaamiseen mieltynyttä on nimittäin tässä elämässä tullut – valitettavasti – kohdatuksi, joten tulkoon tämäkin sanotuksi, vaikka ehkä jo meni selityksen eli opettamisen puolelle.