Et kuulu meidän joukkoomme, koska olet viherpiiperö

Otsikkoluonnos piirtyi lyijykynällä cahieriin paikallislehtitorstaina Ismo Tuormaan Ylä-Karjalan kolumnista, jossa käsiteltiin kulttuurin ja ympäristön arvostamista Pohjois-Karjalassa. Kaikesta päättäen; kokemusta on, mutta on myös tehty hieno juttu Suvi Komsasta Apuun, minkä olen niinikään lukenut.

Kolumnissaan Tuormaa polemisoi täkäläistä samanmielisyyden pakkoa, joka oli kuin tunkkainen tuulahdus 30 vuoden takaa – kurssin ja tuleva vartiostonkin johtaja, – oman kertomansa mukaan syntyjään Kainuun poikia; oli viisaana sissin elämästä. Kaikkien piti oleman yhtä nälkäiset, kylmissään sekä vielä vituttaakin tasapaljon.

Minua ei kiinnostanut eikä kiinnosta vieläkään. Jos olen menossa irtaimistovarastoon, tervehdin, mutten pysähdy matkalla kälkättämään. Mikäli on sadesää; vähävaraisuuttani käytän kotipihassa yhä poikaikäni viimeisiä kumisaappaita, koska sattumanoikusta ne säästyivät tänne asti ja halpaa repromilitariasadeviittaa.

"Kainuun poika oli viisaana sissin elämästä; kaikkien piti olla yhtä nälkäiset, kylmissään ja vittuuntuneet."

Asiani eivät olleet hyvinkään kiireet tahi suurelliset; kunhan nostin komerosta ylimääräisen Smartstore-laatikon auton perään ja ladoin siihen enimmät irtotavarat pysymään tallessa. Sitten lisäsin kättälähintä laukkuvalikoimaa kahdella aiemmalla varastoyksilöllä, mutta tämäkin vähä lifestyle lienee paikallisittain liikaa.

Moista sain aiheen ajatella lisäksi siksi, kun olympiaadin tähden kärsin kaksi viikkoa niin kutsuttua paikallisradiota. Limbon alin hetki lienee autuaasti unohtuneen nimisen iltapäiväjuontajan kolmensuuntainen kumartelu persuryhmyri Mäkelän rasismidenialismista. No, kai on sitten pakko, jossei täällä muuten eetterissä pysy.

Mutta hittoako ne minun asiani muille kuuluvat? Varsinkin, jos keli siten vaatii; panen kastumiselle alttiin samaan jykevään muovikassiin, jolla vuosia sitten kannoin pitkävartiset talvisaappaani työpukukaupasta kotiin. Eipä näy läpi, hähhähhää. Suurempi julkkis en ole, mutta siltä oloni saadaan kuitenkin toisinaan tuntumaan.

"Hittoako minun asiani muille kuuluvat? Sateella käytän sadevaatteita ja kuljetan tavarat muovikassissa."

On koulunalku, taas. Itse en ole menossa minnekään, pohdinpahan vain asiaa yhtäältä nuoruuteni journalismikirjojen toistuvuuden puutuneisuuden ja toisaalta yhteisö- sekä kulttuurikritiikin näkökulmista. Seuraava cahierimerkintä on Pielisjokiseudun päätoimittaja Suvi Palosaaren samanaiheisesta pääkirjoituksesta.

Hänellä oli otsaa päättää pääosin uusien koululaisten liikenneturvallisuutta käsitellyt teksti toiveeseen Koko kylä kasvattaa -periaatteen paluusta. Tämän tulisi tapahtua, koska ”meitä” on täällä niin vähän ja vielä ”tunnemmekin toisemme”. Hahhahhaa. Kyllä nyt sitsi jonkun alla vinkaisi eikä syy ole kuorma tahi huollon puute. Pieru!

Niin varmaan. Oma kokemukseni 1970-luvun neljän kahden rapun kerrostalon työsuhdeasuntotontilta opetti kyllä todellakin toisin. Onneksi pian tuli 80-luku ja silloin asuttiin jo vastaavankokoista vaan tuliterää omistusasuntojen kokonaisuutta, jossa oli enemmän vaihtuvuutta eivätkä edes kapiaiset jaksaneet kovin kauan.

"Palosaarelta pääsi melkoinen julkipieru pääkirjoituksensa päätteeksi. Vai vielä koko kylä kasvattamaan?"

Tietääköhän Palosaari edes, että karjalainen käyttää poliisi-sanaa nimittelynä eli haukkumisena? Tai; kuinka virkapoliisinkin ensimmäinen kysymys kohdattaessa kuuluu, ”olitko jotenkin ojentanut [näitä] ennenkuin [tekivät jotain] sinulle?”. Ja aikuisyhteisön lähinnä virnuilevan vahingoniloisesti, jos siitä erehtyi kertomaan.

En minä sillä. Huomasin kyllä tarkkailupaikkanani olleelle julkistilan penkille asti kuinka viimeisenä lomasunnuntaina aivan ilmeisesti kohta häiriköimään alkava viisikko leikkautui kolmeen, kun lähivanhempi ajoi viereen ja vain avasi tavaratilan napista. Skuutit sekä reput sinne, kotimatka alkoi. Komentavankin olen muulloin havainnut.

Niinpäniin. Siitä sitten vain tuntemaan sitä hiton yhteisöllisyyttä sekä harjoittamaan huolenpitoa, kuten yksi pihavanhuskin riemuitsi; samasta auton sivuikkunan aukiolosta sanomisesta tuli näet sattumalta ”tuplat” havaittavine tunnereaktioineen. Sikäli; jos ei kadehdi, halveksu, kyttää toista liian kovaa tai suoranaisesti poissulje tätä.

"Harvoin minulla on mitään hyvää sanottavaa karjalaisten vanhemmuudesta, mutta sellaistakin kyllä sattuu."

Itse olen kyllästynyt toisten nurkkien vahtimiseen niin perusteellisesti, jotten taatusti ota siitä harrastusta. Sama koskee täkäläisten ylivilkkaita ja liikaa puhuvia jälkeläisiä, joilta puuttuu olennaisia elämäntaitoja häkellyttävän vanhassa iässä. Puhumattakaan varsinaisista ongelmapersoonista, joita kyllä löytyy niitäkin.

Niinikään; idässä ihmiset ovat suulaita, mutta ei kiinnosta arvailla a) vittuiliko se päin naamaa b) aukeniko suu vaikkei naaman takana tiedä itsekään miksi c) sanoiko sittenkin – poikkeuksellisesti – mitä tarkoitti/tarkoitti mitä sanoi. Ei siis luulisi olevan liikaa pyydetty puhua hyvää yhteisöllisyydestä, tarkoittipa tätä tai ei. Jos sitä haluaa.

Siitä puhe mistä puute? Kasvotusten tasaiselta kohdattaessa saattaisi joutua myöntämään uran kiinnostavan perhettä enemmän; olevansa tumpelo tai kaverivanhempi kuin ei halua kuulla. Ja, ettei kylä, kunta sekä koko maakuntakaan ole hänelle kuin pelkkä nukkumalähiö. Olen tiennyt tämän jo pitkään, ei se minua yllätä.