Arvostelen, olen siis idiootti

Minä olen kuin tykkään; ja mikäli se ei jollekulle kelpaa, ongelma on vastapuolen. Vaan jospa tehdään bisnestä; kuinka paljon voidaan esittää vaatimuksia kanssakäymisen onnistuakseen? Ajatus jäljentyi vihkoon, kun YLE:llä oli ollut juttu kuinka ravintolan kesätyöntekijöiden ulkonäköä reviteltiin netissä.

Se jalostui edelleen, koska – en saata käsittää kuinka ihmeessä – suoratoistossa hakutuloksiin ui joku outo BBC:n Casualty-brändiin löyhästi liittyvä historiallinen enpätiedämikä. Maksuttomaan sairaalaan liian fiini näyttelijätär lausui ”triagessa” replan, joka sisälsi presentable -sanan. Että oli tästä huolimatta tarpeessa ja varaton.

Otsikko on puolipilkalla sanoen kaunayhteiskunnan kartesiolaisuus. Enää eivät älyköt ole Antero Raimon lyriikkaa mukaellen tuttuja toisilleen; kirjat, lukemisen ymmärrys, sulkakynä, mustepullo, paperi ja etenkin niiden päätoiminen käyttö olivat muinoin aikalailla elitistisesti poissulkevia asioita. Nyt sisältöä voi tehdä kuka tahansa.

"Kaunayhteiskunnan kartesiolaisuuteen kuuluu, että sisältöä voi tehdä kuka tahansa. Arvostelen, olen siis idiootti."

Ajatellaanpa vaikkapa propagandahistoriakirjan piirrosta uskonpuhdistuksen ajalta; kaksi talonpoikaa kuvattiin housut kintuissa pierimässä vastustajalle. Eivätkö hekin olisi markkinoilla pidättäytyneet kaikesta, joka olisi voinut ällöttää ostajaa eli saada tämän olemaan ostamatta heidän satoaan? Pitäneet oman talon puolta.

Tästä on pitkä matka ehrenreichilaisuuteen, jossa yhteiskunnan voittajalle myydään sisällöllisesti arvotonta palvelua kyykyttämisen vahingonilolla. Vai onko? Jätetäänpä ihannoimatta, sillä paremmin kuin hyvin tiedetään; ihmisarvonsa perääminen on kautta historian jatkunut pyrky, joka ei ole tullut yhäkään valmiiksi.

Kumpi onkaan herra, isäntä tai täysivaltainen? Rehellisintä olisi tunnustaa perusasiat: kyseessä on jännitteinen tilanne missä vähintään kaksi osapuolta kamppailevat. Miksi rikoksenteko tai päihteiden pämppääminen miellyttävät joitakuita niin kovasti? Se vallantunne on pelkkä riippuvuudesta seuraava harhaluulo.

"Jätetäänpä mennyt ihannoimatta, sillä ihmisarvonsa peräämisen on jatkuva pyrky, joka ei ole yhäkään valmis."

En tiedä, että tuleeko tämä jollekulle yllätyksenä, mutta työsuojelukurssilla toveri ravintolatyöntekijätär tarinoi joidenkuiden tilanneen avokeittiömallilla toimineessa työpaikassaan tiettyä annosta vain tuijottaakseen tekijänsä persettä. Valitettavasti ihminen on paitsi hypersosiaalinen, mutta myös ulkonäkökeskeinen.

Ehdin itsekin huomata sukupolvien vaihtumisen. Yötyössä oli edessä ihmisiä, joiden kanssa olisi pitänyt harrastaa sanatonta viestintää ja ketkä kuvittelivat keskenämme tekemisissäolon olevan ihan ihmissuhde. Että hänellä oli – ei vain oikeus – vaan suorastaan velvollisuus sanoa mielipiteensä minusta.

Päivätyössä taas yritettiin ruveta tekstini sijasta keskustelemaan niissä mainittujen ihmisten tai omasta ulkonäöstäni. Jos itselläni ei ollut pienintäkään vaivaa olla sellainen kuin olen – joillakuilla oli, jo tuolloin. Kehohäpeä -sanaa, – mitä en pode vieläkään – taas en kuulisi vielä vuosikausiin. Ketä ilmeinen totuus lohduttaa?

"Ihminen on hypersosiaalinen, mutta myös ulkonäkökeskeinen olento. Ketä tämä ilmeinen totuus lohduttaa?"

On päädyttävä lopputulemaan, että arvosteltaessa pitäisi olla kohtuullinen ja keskittyä asiaan, mutta käytännössä moinen jalous lienee harvinainen poikkeus. Rakenteet välineellistävät ihmisiä; laittavat hänet kärsimään puolestaan tai kohtelevat kuin vaihdettavaa koneen osaa. Epäinhimillistävät!

Tänään kaikki ovat kriitikkoja, koska kuka tahansa voi tuottaa välittömästi laajasti yleisöjulkista sisältöä. Kuinka nollalla pätevyydellä valta voisi olla menemättä päähän ja tekemättä sillä huitojastaan kaikesta valittavaa kohtuutonta oman elämän sankaria? Saada asiat elämään omaa elämäänsä – kirjaimellisesti.

Kerjätäänkö idioottiutta, suorastaan? Esimerkiksi minä en kirjoita ainoatakaan arvostelua ostamastani tuotteesta, koska huomasin ne jo vuosia sitten hukatuksi ajaksi. Ei tienaa eikä ole edes mainittavaa vuorovaikutusta. Nii-in; kuka vaanhan saa laitettua sanoja peräkkäin – juuri sehän idiootti-arvostelijoita villitseekin.