Ainoa aika vuodesta, kun Pohjois-Karjalassa asuminen on jokseenkin siedettävää

Tässä iltana eräänä suunta oli kävellen kotiin päin, kun kaksi polkupyöräilevää teini-ikäisiksi pikkutytöiksi oletettua ohitti. Oikeanpuoleinen kääntyi liikkuvan vehikkelin selässä ja ohjaimissa olemisesta huolimatta taakse niin, että naama oli kokonaan minuun päin. Eikä silti tapahtunut liikenneonnettomuutta.

Kimmoisuutensa, tapansa, harrastuksensa ja erityislahjakkuutensa kullakin. Itse en pyöräilisi talvella mistään hinnasta; ainoa kerta, kun muistan näin olleen ”pakko” tehdä, oli armeijassa Lohtajan leirin ensimmäisenä yönä. Niinikään; opin viimeistään seiskaluokan teknisissä töissä, että tekemiseen keskitytään – katseellaan.

Elämys sai minut ajattelemaan, että vuosien kokemuksella olen tosiaan sitä mieltä, jotta talvi on ainoa aika, kun Pohjois-Karjalassa on jokseenkin siedettävää asua. Silloin täkäläiset ovat painuneet koloihinsa eivätkä toljottamista lukuunottamatta ole – ainakaan pääsääntöisesti – kovinkaan sosiaalisia.

"Talvella täkäläiset painuvat koloihinsa eivätkä toljottamisesta huolimatta ole – pääsääntöisesti – kovinkaan sosiaalisia."

Näyn niinikään ottaneen muistivihkooni termin urpomagneetti, kun Kouvolan Sanomien Simo Rantalaisesta julkaiseman kirjanlanseeraushaastattelun johdosta googletin nimen ja se tuli vastaan jossain aiemmassa tekstissä. Aiemmin tässä blogissa on jo mainittu hullu- sekä hörhömagneetit.

Ne ovat ajankohtaisia nytkin, koska sulan veden aikaan karjalaisista ei saa selvää, että ovatko he kovastikin laajasti päissään tai mielenvikaisia, sillä niin ylitsevuotavaa ulospäinsuuntautuneisuutensa vain on. Yksinäisiä, sosiaalisesti toheloita ja asiallisissa asioissa aikaansaamattomia he ainakin ovat – sujuvasti ympärivuoden.

Nuo ilmiöt ovat kärjistyneet maailmanmittaan niin vaikeiksi, että kerrostalo-Joensuussa asuu jo sellaisiakin karjalaisia keistä väkisin ventovieraille puhuminen on outoa, sekä häiriintynyttä silloin kuin mokomaa ei tajuta lopettaa edes tämän pois kävelemiseen. Kuinka tällöinkin pitää kävellä perässä eikä se lärpätys vaan lakkaa.

"Yksinäisiä, sosiaalisesti toheloita ja asiallisissa asioissa aikaansaamattomia he ainakin ovat – sujuvasti ympärivuoden."

Kun siis taas kerran saan sähköpostiini hylsyn hakemastani työsuhteisesta journalistisesta työpaikasta; pohdin, että jospa olenkin onnekkaampi sijaitessani jossain tässä sivussa matalalla aktiivisuustasolla. Olisi aikamoinen kirous joutua olemaan karjalaisten kanssa tekemisissä päivittäin velvollisuudesta.

Kuunnella heidän vittuilunsa, mutta tekonauraa mukana, vaikka olet itse kohde. Antaa jokatoiselle kohtaamalleen sukuselvitys vaan varoa kuitenkin paljastamasta itsestään mitään olennaista, sekä pitää pokerinsa, kun ne kysyvät mitä tahansa tai ovatpa jo suorastaan tietävinäänkin. Käydä samat kissanristiäiset vuodesta toiseen.

Kestää toljottaminen ja urkkiminen niin kutsutuissa paremmissa piireissä, joissa katsotaan ettei kuulu sinne; sekä liian tuttavallisiksi heittäytyvät mukihenkilöt, pikkurikolliset, toimettomat ynnä muut marginaalihahmot. Unohtamatta keski-ikäisiä keskiluokkaisia keskinkertaisia, jotka ovat niin isäntää, etteivät pukineessaan pysy.

"Olisipa tottatosiaan aikamoinen kirous joutua olemaan karjalaisten kanssa tekemisissä päivittäin. Velvollisuudesta."

Puhumattakaan yksinäisistä eläkeläisistä, harrastelijatyrkyistä vailla arvostusta, villeinä juoksevista kasvattamattomista kakaroista, järjestöihmisistä keiden mitääntekemätön yhdistys on pelkkä kyltti seinässä tai nimi paperissa sekä mitä niitä kaikkia oikein onkaan. Olla sanomatta suoraan ei; ja näkymättä, kun kääntyy hiljaa kannoillaan.

Joillekuille moinen vaikuttaa työelämässä muodostuneen sellaiseksi toiseksi luonnoksi, että vaikka jäisi eläkkeelle niin ei älyä lopettaa. Siinä missä taas ne surkeammat tapaukset tekevät kotiseutukirjoja; tai lietsovat nukkumalähiötään olemattomin yhteiskunnallisin ongelmin, jotka tulevaisuudessa muuttuvat tosiksi heistä huolimatta.

Sopiva päätepiste tällä erää lienee naureksiminen karjalaisen hyvän hallintotavan ajankohtaisimmalle seuraukselle. Näiden tosiaan pitää saada ainakin luulla keksivinään täällä kaikki itse; siispä pentujen tallaamaan polkuun piti aurata tie, mutta pihan toisen pään iso lumikasa se vain nököttää paikallaan kuten ennenkin.