Valtaväestöksi itseään luulleet pärisevät asemanmenetyksen pelosta ja häpeästä

Kyllä taas sai kuulla ääripäistä, jakautuneisuudesta, kohtaamattomuudesta ja keskustelusta kyllikseen Itsenäisyyspäivänä; olin ruokavieraana kodissa, jossa oli lineaaritelkkari auki. Presidentti Niinistö muisteli vielä illalla vastaanoton aluksikin papin kirkossa saarnanneen, jottei pidä asettua toisen yläpuolelle.

Anteeksi. Aletaanko siitä, että selvitetään edes itse itselleen missä tarkoituksessa tehdään itseään tykö toiselle? Jos selittää kännissä marketin parkkipaikalla pyrkivänsä matkustamaan auton tavaratilaan vailla päämäärää; tai on yleisesti takertuvaisen epätoivoinen, niin ei siitä vuorovaikutuksesta tuolloin kaksistakaan tule.

Seuraavaksi vaihtoehtoja on liikaa viitsiäkseen kysymysmerkittää niitä kaikkia. Halutaanko neuvoa vai sielun helpotusta puhumalla. Ollaanko ikävystyneitä ja seuraa vailla. Tuntuuko ihmisenä nähdyksi sekä kohdatuksi tulemisen vajausta vai käydäänkö jostain kumman syystä sittenkin keskustelua asiasta.

"Anteeksi. Voisivatko yksinäiset ja mielipiteelliset ensin selvittää itse itselleen, että mitä tarkoittavat sekä miksi?"

Minusta käynnissä on joku ihan kummallinen – vaan silti tyypillisen suomalainen moralisoiva syyllistämiskilpailu – , jossa asiat sotkeentuvat keskenään tehden ”velvollisuudesta” hyveen. Pitäisi yksinkertaisesti tunnustaa, jotteivät kaikki ymmärrä, hyväksy tai edes siedä toinen toistaan eikä tosiaan ole pakko, jos ei halua.

Erityisen railakkaasti suomalaisessa niin kutsutussa mielipiteenvaihdannassa tökkäisee selkärangattomuus, jossa mikromanageeraukseen ja todellisuudenhallintaan kykenemätön tavis kehittää useita rinnakkaisia mielipiteitä samasta asiasta. Että sano sille mitä mieltä itse olet, niin mokomahan väittää oitis olevansa samaa mieltä.

Paitsi, jos minäkuvaan osui; silloin moinen menee tuppisuuksi ja nyökyttelee mukana. Tai; jos meni yli hilseen, se ulkoistaa itsensä keskustelusta jollain mitätöntävältä kuulostavalta puolivillaisuudella. Sikäli, kun kaikkea ei vedetä takaisin vetoamalla vitsiin, jonka varjolla on muka oltu olevinaan räsäpäisintä mahdollista mieltä.

"Eivät kaikki ymmärrä, hyväksy tai edes siedä toinen toistaan eikä tosiaan ole enää onneksi pakkokaan, jos ei halua."

Minä ainakin ehdin tympääntyä perusteellisesti lähimenneen kansantajuisuusvelvoitteeseen, jonka takana luuraava tasapäistävän alistava hengen inhotus oli opastavinaan, ettei pidä luulla olevansa muita parempi. Kun oli sekin maajoukkuepoika, jolla oli koululiikunnassa vitonen ja niin edelleen. Hah-hah-haa.

Toivottavasti kukaan ei ainakaan luule minua niin kokemattomaksi tai yksinkertaiseksi, jotten olisi jo aikoja sitten tavannut anti-intellektuaaleja, sanataiteilijoita ja ”naurajien voittajia” keitä lähinnä yhdistää asiaosaamisen olemattomuus sekä valitun kannan puolustamattomuus. Kun ei tiedä eikä osaa keskustella, pakenee pistämällä pelleilyksi.

Ja; kyllä minä ehdin nähdä rahvaan sosiaalisessa mediassa nekin dopamiininarkkarit, jotka vain mölähtivät jotain. Yht'äkkiä sellainen näet tajusi, ettei ollutkaan tulemassa viihdytetyksi omaksi olo- tai peräti makuuhuoneekseen luulemassa paikassa – vaan olikin joutumassa argumentoiduksi suohon asiapohjalta.

"Intellektuaalin ei pitänyt luulla itsestään liikoja, koska eli keskellä miedosti sanottuna änkyrää rahvasta."

Ei minua kiinnosta, että mikä on kunkin normaliteettikuvitelma tai millaiset mööpelit ynnä koristeet sitä on – mielipiteen muodossa – tullut ostetuksi. Olen nimittäin tullut tietämään mokomienkin olevan ensisijassa ajattelusta kieltäytymisen ja sosiaalisen aseman hakemisen muoto – itselleni moiset eivät siksi olekaan yhtään mitään.

Oikeasti ihminen saattaa olla aika tyhmä ja ahdasmielinen olento, joka suosii perhettään sekä lähisukuaan; kyeten hyväksymään vain samankaltaista kuin on itse. On olevinaan valtaväestön enemmistöä, vaikka kisoissa kuin kisoissa osanottajien määrä, joka ei pysy normaalin vaihteluvälissä, vain alati kasvaa.

Pitäisi hyväksyä, että elämäntapa tai mielipide ei vielä sinänsä kenenkään ihmisarvoa takaa eikä vie. Jottei pakkoyksimielisyydessä ja tekosamankaltaisuudessa ole mitään tavoittelemisen arvoista. Sellaista ”kiitollisuutta” useiden asioiden ”hyvin olemisesta” ei ainakaan enää kenenkään tarvitse tuntea, Jussi Halla-aho.

"Luulo elämäntavan tai mielipiteen ihmisarvon takaavasta eli vievästä vaikutuksesta oli silkkaa kuvitelmaa."

Jotta keskustelutilanteemme miksikään – paremmastansa en vielä sano mitään – muuttuisi, edellytettäisiin aika huimaa muutosta. Suomalaisten on päästettävä irti mentaliteetista, jossa kanssaihmistä kytätään aivan liian innokkaasti – pyrkien hyötyjäksi, naurajaksi, pomottajaksi tai ilmiantajaksi. Oppia antamaan toisen olla.

Kukaan ei nimittäin ole enää – jos oli milloinkaan – minkäänsortin ilmoittautumis-, luvankysymis- eli ”kunnioittamis”velvollinen. Siispä; tämä vollotus yksinäisyydestä, kohtaamattomuudesta ja suvaitsevaisuudesta taitaakin ensisijassa olla kieroilua, jossa maailmaa yritetään estää muuttumasta sekä elämäntapoja yksilöllistymästä. Turhaan.

On näet huomattu asuvansa syrjäisen autioituvassa vanhojen ihmisten tuppukylässä, jossa kukaan ei enää viitsi leikkiä sosiaalista – edes ulkoisesti. Tai kuinka metropolissa ventovieraat vain viilettävät ohi noteeraamatta mitenkään. Ihmekään, että laittaa pärisemään, kun kerran on tajuttu oltavan häviävällä puolella.