En ole kiinnostunut sinun näppäimistöoksennuksistasi

Minulla oli kai menneessä vakaa usko oikean tiedon levittämisen sekä moniäänisyyden ja -ilmeisyyden tärkeyteen. Samalla muistan kuinka barometrintekijä id kaulassa ilmaantui yllättäen asunnolleni – pistin tyynesti oven kiinni edestään – ihmetteli, kun en tahtonutkaan antaa sanottavaani osaksi muita.

Mitä sitten, kun joku sanoo tylysti päin naamaa ”turpa kiinni” ja toiset nauravat? Tai somessa on keskustelevinaan, mutta vain häipyäkseen kohta tiehensä eli pistääkseen pelleilyksi, koska päätti ettei pidäkään sinusta itsestäsi. Se on vain sillä tavalla, että ihmisten kesken tietosi ja taitosi useimmiten ratkaisevat viimeksi, jos jää aikaa.

Ei nykyinen some siis ole mikään yllätys. Jo 1960-luvulla sanomalehden avustajakortilliset pummit muuttuivat suojelupoliiseiksi(tuskin olivat edes vasikoita) ja paikallispoliisi vielä oikein lietsoikin sitä huhua. Eikä monellekaan veteraanille oikeasti sanottu ”mitäs menitte sinne”, vaikka ysäriltä lähtien näin on ollut tapana uskoa.

"Se on vain sillä tavalla, että ihmisten kesken tietosi ja taitosi useimmiten ratkaisevat viimeksi, jos jää aikaa."

Mitä jos sinä, mielipiteesi tai aktiivisuutesi ei kiinnosta ketään? Sehän se kaikkein surkeinta olisikin. Tällöin pitää vähintään huutaa herjat silmille, jotta saa nauraa vahingoniloisesti kun toinen joko provosoituu kielteisin seurauksin tai on voimaton kostamaan. Sitenhän ne gigolotkin pehmittävät naisia ulkomaanmatkoilla.

Mutta; jos minä en ruoki kulkukoiraa enkä toimita kaljaa+tupakkaa spurgulle, mikä olen kuuntelemaan sinun elämänkertasi? Sillä keskustelulla kun oli ihan oikeakin aihe; jos siis alat keskenkaiken puhua paskaa, ole edes viihdyttävä. Onpa ihmisellä sitten valtava ikävä toisen luo, voi hyvä ihme sentään.

Minä en sitä nähnyt, kosken kuulu kyseiseen LinkedIn-verkostoon, jossa joku pikkuputiikin toimari – kenen nimikään ei jäänyt mieleen – ösähti lakkotorstaista joulukaupan menetyksen luulossaan – päätyen anteeksipyynnön kautta valtakunnanverkon julkisuuteen. Pitäähän sitä tunteet saada johonkin purkaa. Heh.

"Mitä jos sinä, mielipiteesi tai aktiivisuutesi eivät kiinnostakaan ketään? Sehän se kaikkein surkeinta olisikin."

Ei minua kiinnosta tietää, että kuka joku on tai mitä hänellä on sanottavaa, koska tiedän jo äänessä olevan tavis ja aiheen saattavan olla merkittävä peräti hänelle itselleen. Sellaisten itsekeskeisyys, kiinnostuksenaiheiden kapeus ja puiseva esitystapa ovat selviöitä, joista en enää jaksa katsoa sivuun eli vaieta.

Enkä ole hölmähtämässä showhenkilöoletettujen yleisöksi, mahdollistajaksi tai juoksupojaksikaan. Nehän ovat tavisten ohella se toinen sortti, jota tämän päivän some on väärällään. Pitäisikö olla hyvillään, kun ainakaan tällä kielialueella kovin monet heistä eivät ole edes erityisen menestyneitä nettikiusaaja-trolleja?

Saku Timonen kirjoitti siis täysin oikein Vaarojen Sanomien kolumnissaan. Some on tänään ihmisten pahan olon ulosoksennuspaikka, jossa kukaan ei ole koskaan mistään väärässä sekä totuus on merkityksetön. Muulloin siellä keskitytään ajan kuluttamiseen, tekemään itsestään parasosiaalisesti mielenkiintoinen ja tuhlaamaan rahaa.

"Some on pahan olon ulosoksennuspaikka, jossa kukaan ei ole koskaan mistään väärässä sekä totuus on merkityksetön."

Miltä tuntuu muuttaa todellisten ihmisten todelliset ongelmat vitsiksi? Kun jäi oppimatta alunperin jo varhaiskasvatukseen tarkoitettu, ja viimeistään ala-asteella kiireelliseksi puutteeksi muodostuva läksy: pidä sinä huoli vain omista asioistasi. Siispä; koska tavallisuus on liian tylsää, nyt leikitään feikkioikeustaistelijaa.

Näin uskaltaa tehdä, koska tuntee olonsa turvalliseksi 40 vuoden hyvinvointivaltion hyväänkyllästymiskehityksen huipulla. Uskaltaa taantua ihan kakaraksi, joka luulee turvallisten aikuisten tulevan aina lopulta pelastamaan pahasta. Löytyy jopa 70-vuotias domina, joka viestii X:ssä ja esiintyy Stacey Dooleyn tv-ohjelmassa.

Siispä; kun kerrankin tulee vastaan joku, joka ei leiki sinun ehdoillasi – on vain oikeus sekä kohtuus, että vedät perseraivarit mitkä myös häpeilemättä näytät julkisesti kaikelle kansalle. Kyllä Christopher Lasch taisi olla oikeassa; 1970-luku oli itsekeskeisyyden ajan alku, joka on nyt päässyt keski-ikään.

"Kun kerrankin tulee vastaan joku, joka ei leiki ehdoillasi – vedät perseraivarit, mitkä myös häpeilemättä näytät julkisesti." 

Huomasin minä jo toista vuosikymmentä sitten, että lähelleni siellä somessa pyrittiin vain viihdemielessä; saadakseen tietää mistä nyt kiivailen – ei oltu oikeasti samaa mieltä eikä mitään sinnepäinkään. Tajusin myös ihmismielen pimeän puolen; jotkut pyrkivät pomottamaan niin kiivaasti, ettei millään muulla ole mitään väliä.

Näillä peluuttamiseen se niin kutsuttu sosiaalinen media käyttäjäpäässään perustuu. Hyväksyessäni, että vaihto ei mene lähellekään tasaa – etten itse saa juuri mitään, kun antaudun kolmannen osapuolen mainoksenkohteiden tai silkan raakadatan ilmaisviihteeksi – kypsyin lähtemään Facebookista. 

Kukaan älköön suotta itseään imarrelko. Ihminen on nimittäin aika täysi nolla, jos tältä puuttuvat samanaikaisesti niin kyky suututtaa, ”herättää tähän päivään” kuin ajaa pakosallekin. Sen voisivat muistaa myös eräät reaalimaailman viiden sentin wannabeväinämöiset ja sun muut – ketkä itse luulevat olevansa hyviä puhumaan.