Yksinäisyys

(Kuva: Jari Kähkönen)

Loppuviikon YLE:n sisältövirrassa on ollut y-sanaa. Minä en ole yksinäinen enkä kaipaa ympärilleni hovia viihdyttämään, puolituttuja morjestelemaan tai etenkään jotain paras...anteeksi...sosiaalisia seuraajia luulemaan meidän olevan ystäviä. Ei kiinnosta. Turpa kiinni. Katse poispäin ja pysykin etäällä.

Hyvinvointivaltio mahdollisti syntyni ja kasvuni, oikeusvaltio suojaa hengissäpysymistäni sekä sivistysvaltio tarjosi keinot toimia kaikkien niiden puitteissa tarkoituksenmukaisella tavalla – kiitos siit(t)ä. Siispä; minua ei oteta laumoihin tai karkoitetakaan sellaisista, koska niin saan kuin kykenenkin päättämään asiat itse.

Ei kiinnosta, jos jollekulle tulee sietämätön olo. Sikäli, kun kyseisen eläjän kunto, toimintakyky ja taidot suovat; voimme olla sen verran vuorovaikutuksessa, että suurin tietämättömyys sekä pahimmat pelot väistyvät. Olen tässä, teen sitä mun juttuu ja lähden tultuani valmiiksi – en uhkaa ketään millään.

"Minua ei oteta laumoihin tai karkoitetakaan, koska niin saan kuin kykenenkin päättämään asiat itse."

Tosiaan; oli se melkoista, kun maanantain MOT:tä katsoin ja jossain perähämäläisessä tuppukylässä kroonisesti sairaan työttömän kanssaihmisen piti torua kakaroita kaupassa vaatteittensa kommentoimisesta. Tai nettijuttu, jossa riistantuntija kuvasi videota pyrkimyksestään karkottaa yksinäinen susi asutuksen läheltä.

Ajatus ei suoranaisesti imartele, mutta minussa olisi luultavasti jotain oikeasti vialla, jos en samaistuisi kanssaihmisen tapaukseen – vähintäänkin osittain. Samalla ymmärtäen, että suhtautumisellani niin on kuin tuleekin olla rajansa. Mitä jos ihmisenpennut eivät tarkoittaneetkaan mitään pahaa? Ja susi on metsään kuuluva petoeläin.

Heh. Sitten reaaliaikamaailmassa viedessäni pilkkomani postipaketin pahvilaatikon palaset jätekatokseen, mainokset lehtipaperikierrätykseen ja tarpeettoman irtaimistovarastoon päädyin vastentahtoiseen keskusteluun lumen määrästä syrjäkylän sivupoluilla. Sekä LinkedInissä jaettiin Iltsun Appelsinin raja-aivopierua.

"Samaan aikaan reaaliaikamaailmassa: joudun vastentahtoisesti tarinoimaan niitänäitä ja lukemaan julkiaivopierun."

Ihminen haluaa kuvitella olevansa osaava, vahva, itsenäinen ja fiksukin vielä, mutta oliko vai ei – sen näkee sitten. Siispä; parempi olisi jättää uusimmat hölmöläisjutut kertomatta sekä esittämättä ihmis- ja perusoikeudet naiiviutena publisistisen omanvoitonpyynnin tähden. Yksi- tai ulkopuolisuutta ei oikeasti ole.

Se on nimittäin sillälailla, että Sanomilla ei enää olla töissä Browningit pöytälaatikossa ja vapaalla taskussa eikä lasitalonsa kestä kuulan kuulaa. Eikä erakoinkaan ihminen ole luoksepääsemätön vuori tai saari – tämä on paras käsittää hyvän sään aikana, jottei marginalisoitumispäissään satuttaisi ketään – itseänsäkään.

Ihminen haihattelee ja kuvittelee. Oikeasti Suomi ei pysty poistamaan turvapaikkaoikeutta tai edes hyllyttämään sitä tilapäisesti. Sekä; on parempi kysymys kuin tahtoisimmekaan, että onko tämä Venäjän masinoimaa toimintaa vai pelkkä globaali siirtolaisuuspulssi mitä se parhaansa mukaan hyväksikäyttää tarkoituksiinsa?

"Ihminen haluaa kuvitella olevansa osaava, vahva, itsenäinen ja fiksukin vielä. Oliko? No, sen näkee sitten."

Minä en ymmärrä enkä tahdokaan ymmärtää idän ihmistä. En toivo aikuisista kavereita, esimiestä, työnantajaa tai puolisoa; niinikään, yksin kammoksun ajatusta, että minun tulisi olla se kuin neuvoo, ohjaa ja kaitsee heidän kakaroitaan. Emme puhu samaa kieltä sekä heidän käsityksensä tavoista eroaa liiaksi omastani.

Silloin kuin liki änkeämisensä, tuttavuudentekemisyrityksensä ja etenkin huomionkipeytensä ovat liian ylitsevuotavat, varaan itselleni oikeuden kiroilla ynnä solvata vapaassa mitassa, mutten silti ikinä aseta itseäni heidän yläpuolellensa. Jos vittuilulla alkaa, on turha yrittää jatkaa keskustelulla. Enkä kaveeraa perseilijöitä.

Minä olen yksityisaluetta, jonne ei huudella eikä pyritäkään. Olen ainakin toistaiseksi kykenevä puolustautumaan kaikin laillisin tavoin, joten vuorovaikutus tapahtuu minimissäänkin fifty-fiftynä tai tasaisella menemisen kautta. En ala sietämään, nielemään enkä missään tapauksessa kärsimään yhtään mistään. Usko huviksesi.

"Jos vittuilulla alkaa, on turha yrittää keskustella. Enkä kaveeraa perseilijöitä. Olen ihminen; en kenenkään yläpuolella."

Tulevaisuuttani en tunne. Talouteni, terveyteni tai toimintakykyni voisivat romahtaa siinä kuin kenellätahansa; vapauskin voi mennä niin periaatteessa, käytännössä kuin myös pahaa-aavistamatta. Mutta; mietipä sosiaalinen nero tätä: kauanko perheesi, sukusi, ystäväsi tai tuttusi pysyvät? Heidänkö kautta itse varjellut kaikelta pahalta?

Pyrin siis pysymään tietoisena, että vaikka tällä hetkellä kaikki on juuri niinkuin minä haluan tai vähintään kunnossa; voin tulla toisiin aatoksiin iän, heikkouden eli muun syyn vuoksi. No, elämän arvaamattomuus ja epäoikeudenmukaisuus ei minua hämää. Jokainen ajatuksenikin on voimassa vain kunnes itse uudelleenajattelen ne.

Pysyn siis yksin, koska en minä jaksa varautua toisten mielenmuutoksiin tai muihinkaan sosiaalisen kanssakäymisen...hah-haa...sudenkuoppiin. Helppohan se on yleisesti alhaista käyttäytymistä paheksua, mutta sitten toimia juuri samoin itse yksityishenkilönä. Sen tiesi jo Proustkin yli sata vuotta sitten.

"Jo Proust tiesi aikoinaan, että on helppo yleisesti paheksua alhaista käyttäytymistä, mutta seuraavaksi syyllistyä siihen itse."

Pikantisti huvittuneena jälkikirjoituksenomaisesti todettakoon, että tekstin ensiversion valmistumisen jälkeen päädyin pyyhkäisemään Fiatilla Joensuuhun asioimaan. No, kukapa muukaan tuli vastaan viimeisessä risteyksessä ennen valtatietä kuin lumesta keskustelija itse – eihän siinä muu auttanut kuin morjestaa ohittaessaan.

Ostettuani pussin hanskalokerossa pidettäviä työkaluja varten, päädyin liikkeen pihalla keskustelemaan rändomin boomerin kanssa palvelus- ja lomapuvuista sekä Lähi-idässä asuvista islaminuskoisiksi oletetuistakin termein, joita en varmasti toista. Mennessään tuo eläjä toivotti kaikkea hyvää, joten arvailen tarkoituksekseen vittuilun.

Reissun kodinelektroniikkaliikkeen noutotiskillä luullakseni jostain tästä idempää kotoisin oleva minua nuorempi mies olisi antanut etuilla jonossa, kun myyjä kaiketi vaistomaisesti kävi puhuttelemaan ensin minua – en tehnyt sitä – vaan oikaisin väärän käsityksen. Piti oikein kesken asiointinsa ottaa vielä katsekontaktiakin! Hah-hah-haa.