En ole suosiotasi vailla

Aijaa. Onko tässä marketissa tietty järjestys missä ostoksensa pitää pakata kantamukseen ja poikkeamasta sanotaan? Kuulkas. En minä kaipaa ääntänne, rahojanne, julkisuuttanne tai muutakaan vastaavaa; ihan sama, kunhan henkilöllisesti hoidettavat lähipalveluni vain toimivat eivätkä maksa liikaa.

On minulle kiusaannuttavan selvä, että karjalaiset kyttäävät, tuputtavat seuraansa ja mölähtelevät – ne tosin kehuvat itseään puheliaiksi, mutkattomiksi sekä yhteisöllisiksi. Mutta; tämä kokemus oli kyllä silti itselleni uusi vesirajan alitus, en siis unohtanut tai ollut unohtamassakaan niitä kurkkua ja tomaatteja.

Leguumit olisi kyllä seuraavaksi sijoitettu reppuni pitkulaisiin sivutaskuihin, kuten on jo varmasti tapahtunut yli kymmenen vuotta, jos vastentahtoinen vuoropuhelu ei olisi tilapäisesti keskeyttänyt toimintaani. ”Älä unohda kurkkua ja tomaattia”, myyjä sanoi mennessään. ”En”, vastasin minä nostaen katseeni kantamuksestani.

"Aijaa, onko tietty järjestys missä ostokset pitää pakata ja poikkeamasta sanotaan? En ollut mitään niistä unohtanut."

No, sitten avasin sivutaskut ja nostin kummankin maksamani tuotteen omille puolilleen repussa, joka oli ostoskärryissä. Työnsin kärryä pienen matkaa ottopaikkansa suuntaan, vedin repun selkääni ja astelin ilmoitustaululle vilkaistakseni mitä sillä oli – poistuakseni lopulta liikkeestä – välikohtauksitta.

En pitänyt tapahtuneesta, mutta tätä kirjoitettaessa olen jättänyt valitukset tekemättä sekä yhteydet ottamatta; keskustelu oli muodoltaan asiallisuuden rajoilla, vaikkakin kylläkin äärimmäisen turha. Jos en ruoki trollia, miksi ihmeessä antaisin huomiotanikaan karjalaiselle? Ei minua pääse lähelle eikä asioistani saa tietoja.

Mikä helvetti siinä oikein on, että jos sinä näet minut; kuvittelet oitis myös tietäväsi kaiken ja voivasi tuosta vain ruveta juttelemaan kanssani? Itsensä on tapana esitellä ensin, sekä sen jälkeen tehdä keskustelunavaus, jonka voi kohtuudella olettaa kiinnostavan vastapuolta – landepaukku. Eikä ventovieraita liioin kuulu tervehtiä.

"Jos en ruoki trollia, miksi antaisin huomiotanikaan karjalaiselle? Ei minua pääse lähelle eikä asioistani saa tietoja."

Siksi neljännekseen; en arvosta lainkaan etenkin kirjallisuudessa muodiksi karannutta omakohtaisuutta, koska minusta se tuntuu vain yhdeltä tekosyyltä lisää jättää kirja lukematta ja yrittää sensijaan jutella niitänäitä kirjailijan kanssa. Onko omakohtaisuudella jotain arvoa tai toteutetaanko sitä mielekkäällä tavalla?

Kavereita ja huomiota vailla oleva saa puolestani painua omavalintaiseen sosiaaliseen mediaan. Tässä suhteessa myönnän itse muuttuneeni; en enää laukaise amerikkalaista kyynisyyttä, että suosiota tahtova olisi voinut alkaa talkshow-juontajaksi, koska mokoma lineaarisen lähetystoiminnan formaatti on katoava taidelaji.

Ehkä joidenkin myös joutaa kadota? Lauantaina; kun luin printti-Karjalaisesta Kristiina Viitasen oman talon radion Johanna Hautasaaresta tekemän haastattelun, häkellyin editoinnin huonoudesta. Ystävän terveysongelmat punaisena lankana katkesi; ja syntyi tiedollinen ristiriita, muuttiko juontaja takaisin Joensuuhun vai ei?

"Huomionkipeät ja kaverinkaipuiset someen. Onko niitä keskusteluohjelmia enää kohta edes olemassa?"

Niinpäniin. Ei ole helppoa olla självutlämnande, kuten ruotsalaiset sanovat julkisesta toiminnasta, jossa oltiin keskipisteenä/omalla persoonalla liikkeellä. Suomalaisittain sellaista sanotaan ekshibitionismiksi, joka on minusta niin kliinisen ja ikävänkuuloinen sana, etten mielelläni moista käytäkään.

Huomio on itselleni sivuseikka; pilkallisuudella panen merkille kuinka pieni ero – loppujenlopuksi – on tiedeyliopiston maisterilla kera pedagogisen pätevyyden ja poikkeuksellisesti vain kateudesta päissään olevalla puolispurgulla teollisuusvartijalla. Kun kumpikin tietää etteivät tykkää, molemmat syyttävät h-sanan tavoittelusta.

Vaatteeni, tavarani, ajatukseni, kirjoitukseni ja puheeni ovat minun; jos osaat käyttäytyä, saatat ehkä päästä kyllin liki nähdäksesi ne. Materian perään en ole; minun on tiedetty niin lainanneen kuin toisinaan myös antaneen asioita pois. Mutta; älä tule tilaani niinkuin sen omistaisit, koska et kyllä omista ja tiedät tämän myös.

"Älä tule tilaani niinkuin sen omistaisit, koska tiedät ettet omista. En ole materian perään, mutta omaisuuteni on silti minun."

Pyrin siis olemaan peruskohtelias, en puhu itsestäni kuin vähimmän välttämättömän, noudatan suunnitelmia, rastitan laatikot ja maksan hinnaston mukaan pyytämättä erikoiskohtelua. Ymmärrän mikä on ydinarvo, joka on pakko hyväksyä voidakseen elää täällä. Tiedän milloin saa sekä ei saa soveltaa.

Tämä ei kuitenkaan tee minusta sen paremmin tottelevaista ja sopeutunutta yksilöä kuin ulkopuolista kapinallistakaan; mahtaa sitä töpselinokkaista tavallista virtasta harmitaa, kun konformismi korventaa sisältä eikä mitään mahda. Minä tiedän silti asiat sinua paremmin ja asetan omia ehtojani aina kun vain voin.

Tosiaan, mikä minä olen – sinun yllyttämänäsi – juoksemaan pää edellä kiinteään esteeseen suojavälineittä, jos en itse tahtonut näin tehdä? On se oikeus-, hyvinvointi- ja sivistysvaltio vaan hieno asia; saan olla mitä itseäni huvittaa enkä ole tuollaisten simputtamaan pyrkivien mitättömyyksien mielipidettä vailla.