Kuka edustaa ketäkin

(Kuva: Jari Kähkönen) Moniäänisessä ja -ilmeisessä liberaalissa demokratiassa voi
joskus olla vaikea tietää kuka on todellisuudessa sorrettua vähemmistöä, sekä ku-
ka tarkoituksellisesti esittää sellaista huomiota tai etuja saadakseen. Kuka puhuu
kenenkin puolesta?

Katselin keskiviikkoiltana Kulttuuricoctailin, jossa Ujuni Ahmed ja Silla Kakkola keskustelivat jostain aivan muusta, mutta inspiroiduinpa pohtimaan omaakin elämänkulkuani. Vähemmistö-valtavirta -raja-aidan takana on niin monia tasoja, ryhmiä ja rooleja, ettei kattava listaus taida olla edes mahdollinen.

Edustavuus ja edustajuus on kiehtova aihe. Jokainen henkilöjoukko ei näet ole samanlainen; oikeaa sorrettua vähemmistöä rasittaa kielen taitamattomuus sekä käsitteiden vieraus – sellaisena esiintyvää etuoikeuskuvitelmaista tavisten lössiä taas riivaa lähinnä itserakkaus, laiskuus, huomionkipeys ja selkärangattomuus.

Helppo on myös puhemies-esiintyjän paasata, kun kukaan ei kyseenalaista – kolmas esittää asiantuntijaa, vaikkei ole riippumattomuudesta tietoakaan – neljäs taas on pelkkä tilanteen kuumuudesta noussut esiintymishaluinen pelle. Kenestä hän oikein puhuu ja kenelle? Sitä sietäisi kysyä useammin.

"Kaikki vähemmistöt eivät ole samanlaisia. Yksi on oikeasti alakynnessa ja toinen pelkkiä erikoista leikkiviä taviksia."  

Jos nimittäin etnisesti toiseutetuilla on kolorismi, kyllä kaikki muutkin vähemmistöt osaavat sujuvasti asettaa ihmisiä ”paremmuusjärjestykseen” keskenään tai suorastaan sortaa toinen toistaan. Miksi luulette syrjinnän ja sorron olevan ilmiönä ikiaikaisia? Koska aina joku rupeaa pomottamaan tai tavoittelee omaa etuaan häikäilemättömästi.

Ihmiseen voi nimittäin luottaa vain suhteessa valvonnan määrään ja seurausten varmuuteen. Yksilö voi siis sanoa tai tehdä aikalailla uskomattomia asioita, jos tämä luulee ettei niitä tallenneta ja paljasteta julkisesti. Vähemmistöön kuuluminen on ihanteellinen näkösuoja, jos et sitä vielä itse tajunnut – höpsöliini.

Näkösuoja, jonka takana voi kukkia niin törkeä naiivi maailmanparantaja vai kyyninen omaneduntavoittelija -peli, ettei sitä valtaväestöinen keski-ikäinen keskiluokkainen keskinkertainen heti edes tajua. Sikäli, kun ei kiellä todellisuutta tarkoituksella eikä hyväksikäytä tilannetta edukseen pelitekijänä.

"Kaikki osaavat sujuvasti asettaa ihmisiä 'paremmuusjärjestykseen' ja sortaa. Miksi luulette syrjinnän olevan ikiaikaisia?"

Niinkö se siis vain on, että lapsukaisen pitää hypätä jokeen oppiakseen uimaan? Nähdäkseen sen valon ja jumalaksi kutsumansa pestäkseen pois synnit. Tämä ei ole mikään Boyne tai Rubicon, joita nekään harvat kuin käyttävät niitä kielikuvina puheessa eli tekstissä eivät osaa panna kartalle. Se on mediallinen valtavirta.

Iso vesistö, johon voi sekä hukkua että tulla virran viemäksi niin kauas pois kotoa, jotta muuttuu ventovieraaksi omalle itselleenkin. Siispä; siinä missä eräät seilaavat tai lilluvat siinä joka päivä vakituisina kiintopisteinä, toiset unohtuvat tyystin. Se on sitä ison kuvan arvaamattomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Pieni kuva ties missä takametsässä tai muussa loukossa taas on useimmiten feikkiä, joka perustuu voittopuolisesti auktoriteettiharhaan, ryhmäajatteluun, taikauskoon ynnä muihin vastaaviin kieronpuoleisiin – vaan silti todellisiin – sosiaalipsykologisiin ilmiöihin. Yksi voi pomottaa ja vetää välistä vain, jos toiset pysyvätkin tyhminä.

"Yksi voi pomottaa ja vetää välistä vain, jos toiset pysyvätkin tyhminä. Siinä sinulle kyllin sosiaalipsykologian ilmiöistä."

Niinhän sitä saattaa käydä, kun selitellään omaperäisyyttä, ryhmähyväksyntää ja yhteisöllisyyttä. Todellisuus voi aivan yhtä hyvin olla, että luikurit, liukkaat läpät, työnvälttelijät tai tosiasiassa vastapuolen etua ajavat vale-edustajat jylläävät. Kunnes – tai jos – tilanne kärjistyy kunnolla, koska valtatasapainoa järkytetään.

Kun julkaistaan paljastuksia toteutuneesta todellisuudesta, pomottajien kaikkivoipuusvaikutelma särkyy eikä toimivuudesta tai vilpittömästä mielestä ole enää jälkeäkään. Mitä sitten, jos omaan yksityismaailmaansa perääntymisen luksus ja kaiken samanlaisena toistumisen suoja poistuvat eikä välinpitämätön voi enää olla?

Sellaisia oloja sanotaan perinteisesti vallankumouksellisiksi; niitä yhteiskunnan kaikki vallanpitäjät aina visuimmin välttävät ellei kyseessä tosiasiassa ole heidän itsensä tarkoituksella tekemä muljaus. Kovista puheista ja ulkoisesta muodostaan huolimatta sellainen on silti aina silkka performanssi hölmömpien hämäykseksi.

"Mitä jos yksityiseen perääntymisen luksus ja muuttumattomuuden suoja poistuvat eikä välinpitämätön voi enää olla?"

Niin tosiaan. Kuinka kauan ihminen jaksaa pysyä kuosissa ja aisoissa, jos noissa vallankumouksellisissa oloissa paljastuukin nolosti kuinka huonosti itse pärjää, miten vähän tietää sekä on toisten armoilla? Äkkiäkö on ennenkin kapina loppunut, kun nihti huusi talonpoikien saavan mennä, jos vain panevat johtajansa köysiin.

Ja kansa on myös perinteisesti karkottanut keskuudestaan – sikäli kuin ei päästänyt hengiltä – ennenaikojaan, väärin menetelmin tai tehottomasti liikkeellä olevat vallankumoukselliset. Totisesti; kaupungin pienten piirien salongeista pellonlaitaan tai tehdassalin jylinään massojen keskelle oli pitkä matka.

Joskus tätä yritetään suorastaan tarkoituksellisesti ruokkia, koska ihminen on laumaeläin – paljastukset iskevät turvallisuudentunteeseen, huonot uutiset paineistavat laumaa eikä mielihyvästä ole enää tietoakaan. Eikä sellaista pomottajaa, joka ei uneksu vallasta maalittaa vastustaja simputettavaksi takaisin ruotuun tai karkotettavaksi pois.

"Joskus pomottaja tarkoituksella ruokkii ihmisen laumaeläimen luonnon kielteisiä puolia. Ajaa pois tai antaa simputtaa."  

Älä ihannoi työväenluokkaa. Sen riveihin mahtuvat nekin, jotka itse haluaisivat pomottajiksi, jakavat vertaisensa halveksimiinsa ja pelkäämiinsä sekä pakenevat paikalta selittäen kaiken olleen pelkkää vitsiä. Tönäisevät oikealla hetkellä rivin eteen erehtynyttä selästä vain saadakseen nauraa, kun tämä nujerretaan.

Vapaat ihmiset ovat ylipäätään harvassa; useimmat suorastaan pakoilevat sitä. Heidän pitää oppia karvasti, etteivät olleetkaan korvaamattomia eivätkä suojassa, ja yllättyä, kun arvonsa markkinoilla paljastuu suhteelliseksi. Tyhmentäminen, taannuttaminen sekä mustavalkoistaminen eivät pelasta ketään loputtomiin.

No, mitä opin itse? Ainakin, etten toiste ala joutaviin sosiaalipedagogisiin kokeiluihin silkasta aatteen palosta. Jos jotkut vain ovat laiskoja, itserakkaita, tavoitteettomia ja kurittomia, hittoko minä olen heidän supernannykseen alkamaan? Heidän etuoikeutensa on yhtä kuvitelma kuin että minullekin olisi taattu jotain. Tiedän: ei ole.

***

Lopussa palaan takaisin alkuun; siitä kai tässä eniten on kysymys, että tunnistaako oikein oman asemansa ja kuinka määrittelee tarkoituksensa.