Kuin varsinainen päiväkirjamerkintä konsanaan

(Kuva: Jari Kähkönen)

Johan minä luin Helsinki-Vantaan asematason tunkeutumisesta päiviä sitten, muttei aihe niin suuresti kiinnostanut, jotta siihen vallan paneutunut olisin. Eipä ole kaikki kultaa, mikä kiiltää, eikä erikoista kuin puhutaan – sekö oli sitten joku ”marsalleri” tai mikäliene asematason valvoja kuin miehen lopulta otti kiinni?

Ajatus naurattaa, koska Vantaan STV:n ”koiravuoroista” eli matkustajaterminaalin painopisteaikaisesta koira-avusteisesta vartioinnistahan se tuonkin pytingin turvallisuustoiminta alkoi. Niin kutsutuista suurasiakkaista tai erikoisosastoista ei siis koskaan tiedä, että onko työnsä turvallisuutta vai maksajan nolostumisen ehkäisyä.

Sunnuntaitani sulostutti YLE:n nettisivujen tyrkytys Ippi Arjanteen Palkkasoturit-podcastista; kuuntelin teetä juoden, kun haastateltava Juhani Mäkinen pohti kiehtovasti huonolle sotilasurakoitsijalle töihin jäämistä. Siihen siis tavallaan jäädään koukkuun/ansaan ja annetaan hyväksikäyttää itseään. Tunnistan kuvion, valitettavasti.

"Erikoisosastoista ei ikinä tiedä, että ollaanko siellä ensisijassa vartioimassa vai suojamassa asiakasta nolostumiselta."  

Vähänpä tiesin, että aamu etenee yhteydenotolla poliisilta noin puolitoista vuotta sitten olleesta ja menneestä epäillystä pahoinpitelystä, jossa olin itse todistajana. Myöhemmin asiasta tehtiin myös pöytäkirja kuten kuuluukin. Tästä yleisluontoisesti mainittuani pohdin, että hittoko olen kenenkään pressiksenä toimimaan.

Nimittäin; niin kummallisen suuri oli kuulijoiden kiinnostus, enkä tietenkään kertonut kenellekään enempää kuin vähän kehystietoja tilaisuudesta, mutta itse tapahtumasta en riviäkään. Lisää sitten, kun pöytäkirja tulee yleisöjulkiseksi – ehkä – sikäli, jos asia etenee mihinkään ja muistan mokomaa edes päivystääkään.

Voivoi. Ei ole kaksinenkaan merkki, jos enin osa vuotta on oltu erillään ja hiljaa, mutta nyt liihotellaan paikalle tykkäilemään sekä hymiöimään. Tai kysellään silkkaa uteliaisuuttaan asioita, jotka eivät kuulu itselleen pätkääkään. Ei minulla ole sellaista ihmisen-, seuran- eikä huomionkipeyttäkään, että jakaisin itsestäni yhtään mitään.

"Ei minulla ole sellaista ihmisen-, seuran- eikä huomionkipeyttäkään, että jakaisin itsestäni yhtään mitään."  

Sopivaa jatkoa päivälle oli täkäläiseksi oletetun proffan Hesarin yleisönosastokirjoituksen inspiroima Venäjä-keskustelu, johon itse vain luikautin yli puoleksi piruillen ”ovatko ne siellä hegeliläisempiä kuin hegeliläiset itse”. Joku uppo-outo ulkosuomalaisoletettu kommentoi siihen jotain lännen propagandisteista.

Vai niin. Ja kenenköhän tai minkä propagandisteja mahdettiin olla itse? Olen nimittäin joltisenkin perusteellisesti ehtinyt tympääntyä kaikensortin disinformaatiovahteihin ja oikeaoppisuuden kontrollantteihin. Sellaiset taitavat nimittäin UM:n Vesa Sundqvistiä muokaten lainaten vain kuvitella olevansa tieskenen palveluksessa.

Nolo totuus on eksyneisyys, marginalisoituminen, elämättömyys sekä ystävättömyys. Niillä on joko tietyt omat erityiset kiinnostuksen kohteet, joista vouhottavat tai sitten pitää ilmaantua väliin huutamaan aina ja kaikkialla missä jostain keskustellaan – huomiota saadakseen. Voivoi tätä ihmispolon tuskaa, kun elää avoimessa maailmassa.

"On joko erityiset kiinnostuksen kohteet tai ilmaannutaan huutamaan väliin kaikkiin keskusteluihin – huomiota saadakseen."   

Johan minä perjantaina iltapäivästä kuulin YLE Joensuun lineaariradiouutiset, joissa seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö kertoi pensasaidan alta löytäytyneestä kasasta pikkuenkelinkuvia. Nettijuttu tuli julki peräti pyhäaamuna kymmeneltä. Ihanko totta? No, on valtionradiolle tyypillistä edetä viranomaisesta kansalaiseen päin.

Siinä missä taas yleisen edun pitäisi saada kysymään, että kuinka ihmeessä ne ovat sinne joutuneet ja miten asiasta ei ole kuultu ennen tätä ulostuloa? Havainto nimittäin puhuu aika myrkyllisesti tuon viranomaisen kyvystä vastata hautausmaan ylläpidosta sekä kuinka se suhtautuu avoimuuteen.

Olisi kovasti onnetonta, jos kasa oli tehty tarkoituksessa käydä poimimassa se pois jatkohyödyntämistä varten tekijälle itselleen sopivana aikana. Tai; jos seurakuntayhtymällä ei ole mitään otetta siihen, mitä hautausmaallta tapahtuu. Että siellä viihdytään, leikitään eli toteutetaan häiriintyneisyyttä. Vilpitön mieli, haloo!

"Tehtiinkö kasa tarkoituksella poimia se mukaan jatkohyödynnettäväksi, peilleilymielessä vai häiriintyneisyyttään?"

Tänään ehdin seurata Kuopion ja Joensuun YLE:jen yhteistä aamulähetystä pätkän lopustaan. Kuulin niin juontajan nostatuksen, sönkkö-komisarion ei voi avata -haastattelun kuin kunnalla vartiointinsa maksattamaan pyrkivän k-kauppiaan jutunkin. Johan on Pohjois-Savon syrjäkylillä melkoinen häiriköintiongelma.

Siitäkö tulisi olla tässä tapauksessa hyvillään, jotteivät ole vielä vuosientakaisen Joutsenon tyyliin keksineet mitään hiton kylävartijaa eli turvamyyjää palkata? Hip-hurraa. Yksityiset turvallisuuspalvelut saattavat ehkä olla ”lupakyttä” Oulun murteella, mutta tämä ei silti tarkoita, että poliisin työn voi oikeasti ulkoistaa niille.

Pudottelen vähän sanoja: sitoutuminen, satsaaminen, pitkäjänteisyys ja oikeat asiat oikeassa paikassa oikeana aikana. Jos ei ole kysyntää, ei tule palveluita. Ellei ole palveluita, ei muodostu organisaatiota sekä silloin jää tulematta läsnäolokin. Tämä on siis kierre – turvallisuus- tai rikossellainen – millainen, sen päätät ihan sinä itse.

***

Jotenkin en siis vain ota uskoakseni, että Kaavilla ne keksisivät mitään mainitsemisen arvoista uutta turvallisuudesta tai sen paremmin ottaisivat käyttöön jotain aiemmin muualla testattuakaan. Perinteisesti nämä jutut ovat menneet pelkäksi käsiensä levittelyksi ja huokailuksi.

Jatkuu täällä