Itsekeskeisyyden kasvu on ylhäältäpäinjohtamisen hinta

Onhan näitä nähty. Räkänokkia, joita ei ole eläessään komennettu eikä kielletty; siispä ne eivät yksinkertaisesti pysty olemaan hiljaa tai tekemättä asioita. Kaikentietävä ja ylienerginen eläkeläinen taas sotkeentuu joka asiaan – ymmärtämättä kuinka rasittava sekä pihalla on kaikesta.

Kysymys on pitkälti siitä, että miten kansalaisuus määritellään. Länsimainen filosofia oli ensin uskonkiihkoilijoiden ja sitten sensortin järjenrakastajien temmellyskenttä, jottei ole mitään syytä eikä aihetta osoitella esikristillisiä pakanasellaisia sormella muistutellen niiden häilyvistä ihmis- sekä yhteiskuntakäsityksistä.

Ovatko kaikki siis kansalaisia jo syntyessään vai tuleeko tässä kilpaillussa lajissa täydellistyä kansalaishyvein? Velvollisuuksien ja oikeuksien tasapaino on keskustelunaiheena sekä ikuinen että jokaisen oma – paljon ei tarvitse painetta antaa, jottei heti aleta kanssaihmistä häpäistä, kun tältä jotain vonkaa.

"Oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino on ikuinen keskustelunaihe, josta jokaisella kansalaisella on oma mielipiteensä."  

Ihmisyys on nimittäin aika laiskaa. Mennään siitä mistä aita on matalin, tartutaan ensiksi kiinni lähimpään, tuurilla mennään ja oletetaan asioita. Käännetään kelkkaa sekä takkia mennentullen, jos se on oma etu; eikä olla sen paremmin halukkaita kuin kykeneviäkään selittämään mitä tuli sanotuksi/tehdyksi tai minkätähden.

Heittäydytään tietämättömäksi ymmärtämättömäksi osaamattomaksi rahattomaksi ja vaikka sun miksi, kun oikeasti haluttiin olla saletissa eli täydellinen takuu riskittömyydestä. Kun pitäisi yksinkertaisesti ymmärtää, että kaikki eivät voi olla luokan suosituimman pojan sekä parhaan urheilijan kanssa samassa joukkueessa.

Siksi ei pitäisi olla ihme, että kansalaisuuden oikeudellisen muotopuolen ja sisällön väliin muodostui ero. Ihmiseen on tapana uskoa, jos tästä ei joko ole vaivaa tai tämä päätyy itsenäisesti uskojan kanssa samaan lopputulokseen. Tosin pitäisi ymmärtää, jottei moisesta ole ikinä mitään takuita. Se on sitä oikeaa humanismia.

"Pitäisi hyväksyä, etteivät kaikki voi olla luokan suosituimman pojan sekä parhaan urheilijan kanssa samassa joukkueessa."

Siispä; tulisi ymmärtää tänään elettävän maailmassa, jossa pääsee saa, voi ja niin edelleen – loputtomasti. Pakkoja ei ole eikä rajoja sekä seuraustenkin kanssa on vähän mitenkuten. Kysypä siis itseltäsi, että siksikö alati tolkutetaan kotivarasta, koska esimerkiksi kunnon lumimyräkässä olemme yhtä motissa kuin skotitkin tv:n mukaan?

Kaikessa on näet kyse rahasta. Siksi VR:n junien matkalaukkuvarkauksille ei tehdä mitään, koska kannuste puuttuu. Siksi korona-aikaan vanhusten hoitaja sanoi Ruotsin tv:n haastattelussa, että hänellä ei ole töissä mitään suojuksia, mutta samaan aikaan kuvaan käveli virkapukuinen poliisi, jolla oli kyllä ihan selkeästi nasse päässä.

No, eipä enää ole mikään ihme, että Tämä on totuuteni -dokumentin toinen osa pani minut toissaehtoolla niinkin monasti tuhahtelemaan sekä toisinaan peräti kääntämään katseenikin pois ruudusta. Ne tekevät sitten sitä ”mun juttua”, voi taivaan tähden, jotten paremmin sano. En yksinkertaisesti pysty samaistumaan.

"Tänään eletään maailmassa, jossa saa ja voi loputtomasti. Pakkoja on vähän eikä rajoja tai seurauksia juuri ollenkaan."

Sekö on ongelman ydin, että niin kutsutun sivilisaation tai kansalaisyhteiskunnan tulisi päivittyä uuteen muotoon? Löytää toimintatapa, jossa toista ei välttämättä ymmärrä eikä pysty tähän samaistumaan, mutta sitoutuu silti takaamaan hänen oikeutensa olla juuri sellainen. Ja luonnollisesti myös toinen samat sanat itsestä.

Kaukana takana on sensortin päällepakotettu kansantajuisuus, jossa teeskennellään kaikkien olevan kaikessa samoja ja siksi heti ymmärtävän toinentoistaan, kun kerran samaa maata asutaan. Vanhemmat, kasvattajat, opettajat, aliupseerit sekä kaikensortin valvonnansekaista asiakaskontaktityötä tekevät ottivat kansalaiselta turhat luulot pois.

Ylhäältäpäinjohtaminen on kyllä yhä olemassa, mutta sitä tehdään harvemmin ja vähemmän kouriintuntuvasti kuin niin kutsuttuissa modernissa sekä esijälkimodernissa. Yllättävän moni sitä yhä kaipaa, koska moisen perään huutelee sekä on halukas osallistumaan silkkaan häpäisyyn perustuviin tv-ohjelmiin.

"Kaukana pakotettu kansantajuisuus; eivät kaikki ymmärrä heti kaikkia, vaikka asutaan samaa maata ja on sama kieli."

Boomereille voisi tässäkohdin naureskella muistelemalla Suomen takavuosien satavuotisia, jolloin turvallisuudestakin puhuttiin. Oli informaatiovaikuttamisilta, jolloin muuan eläkeläiskapiaisoletettu olisi toivonut UM:n mieheltä listaa valeuutisia levittävistä, joita olisi tämän jälkeen välttänyt vaan ei sitä silti – yllätys – saanut.

Joopajoo. Kovasti kädettömästi tämä kunkin itsekasvatus ja omavalvonta sujuu. On yhä niitä kuin tahtovat tyranneiksi sekä niitä ketkä kernaasti suovat itseään tyrannisoitavan, kunhan vain välttävät vastuussa olemisen taakan. Heti ollaan härkkimässä reaktiota ja antamassa ymmärtää ettei kuulu joukkoon.

Saattaisi siis olla, että läpiverkottuneessa sekä keskinäisriippuvaisessa hapertuneiden rajojen maailmassa sivilisaatiosta tuli anakronismi, koska se on niin suuresti kansallisvaltioon kytkeytyvä käsite. Ihmisyydestä – pentumaisuuksineen ja väärinsuuntaumisineen – tässä taitaisi siis syytä olla suurin huoli kantaa.