Minun ääneni ja viestini

(Kuva: Jari Kähkönen) Ruotsalaisen sotatarvikevalmistajan vihkonkanteenkin
voi piirtää tai kirjoittaa.

Jokohan olen kierrokseni kiertänyt; päässyt vaiheeseen, jossa katse ei enää ole ympäröivässä maailmassa vaan omassa navassa? No, siinähän se pöljien luullakseen on – muka – aina ollutkin tai näin he kuitenkin messusivat. Onpa muuten ensimmäinen otsikko pitkään aikaan, jonka kirjoitin muistiin.

Ääni minulla on ollut aina – silloinkin, kun kirjoitin vain satunnaisesti työpaikkahakemuksen sähkökirjoituskoneella, joka oli enimmän osan vuotta johto kerällä ja suojakansi päällä yksiöni etäisimmässä nurkassa. Viestikin vaihteli; olen ollut vähintäänkin konservatiivi, vasemmistolainen, työläinen sekä pikkuporvari.

Miksi ihmeessä minun olisi pitänyt allekirjoittaa jokin kummallinen ylhäältäpäin johtamisen, puhdasoppisuuden ja pinnallisen kansallismielisyyden arvoperusta? Saatoin halventaa viranomaisia mennentullen, mitätöidä firmoja sekä todellakin olla kunnioittamatta minkäänsortin pomonkuvatuksia; tästä en kadu sanaakaan.

"Saatoin halventaa viranomaisia, mitätöidä firmoja sekä olla kunnioittamatta pomoja; tästä en kadu sanaakaan."

Se ei ollut suosittua eikä valtavirtaa. Päinvastaistakin; itsetärkeydestä tirisevää tottelemisintoa näet löytyi, jossa ensisijassa samaistuttiin toimeksi- ja työnantajaan. Voi hyvä tavaton. Toivottavasti olin jo taviksena senverran tunnettu, että pahimpia aivopieruja ei edes enää uskallettu tieteni rupsutellakaan.

Niinikään; mikähän hitto minä olin tekemään tutkimuksen koko toisella tuhannella juoksevan henkilökunnan meiningistä kunkin työpisteessä tai osastolla – sehän oli vain yksi Kontrollin juttu. Kääntöpuoli tosin oli saman firman vihaajat, jotka saattoivat irroittaa ja ripustaa ne sivut luettaviksi ympäristöönsä.

Turha oli myös moralisoida, jottemme olisi saaneet ottaa kantaa pyrkien yleistä pohdintaa pidemmälle – moista hymistelyä varten oli olemassa Se Toinen Lehti tai joku oman firman kiiltopaperinen mainoksennus. Vaan enpä tiennyt kuinka tavallista olisi yrittää puhua tekstin sijaan itsestäni ennenkuin perustin Turvasanomat.

"Yritettiin moralisoida, ettei saa ottaa yleistä pohdintaa enempää kantaa ja sitten puhuttiin tekijästä eikä tekstistä."

Nolostuttava totuus on, että vain harva oikeasti halusi kuulla viestini –  yhdentekevää kuinka suuresti itse tahdoin jakaa sen muiden kanssa. Päinvastoin; vaikka tein kaiken omalla vapaa-ajallani ja omilla rahoillani vailla mitään bisnesodotetta – nehän rupesivatkin pitämään mikä luulet olevasi -puheita.

Jos olisin esimerkiksi arvannut millainen riemu päätoimittajan tittelistä repeää, olisin sanonut IT-tuelle että kirjoittaa siihen laatikkoon lakimääräiset vastaava toimittaja ja julkaisija niin pienellä präntillä, jotta kaikki mahtuu. No, sitten ne olisivat väittäneet etteivät muka tiedä mitä se tarkoittaa tai silti syytelleet suurellisesta tituleeraamisesta.

Enin osa oli aina täysin mitäännäkemättömän, -kuulemattoman ja -tekemättömän passiivinen; tulkoon mitä tuli. Pahaa pelkään, että vaikka Kontrollin aikaan äänessä tiettävästi oli ollut poliisi; ajattelunsa ovat laajemmin jaettuja kuin soisikaan. Ihan kiva lehti, mutta kyllä talon pitäisi maksaa ja tilata tämä kullekin kotiin.

"Nolostuttava totuus on, että vain harva halusi kuulla viestini –  yhdentekevää kuinka suuresti itse tahdoin sen jakaa."

Nykyinen blogini ei ole kovin vilkas – kiitos vaan – ei olisi välttämätöntä ollakaan. Monikohan ”kävijä” lienee oikeasti hakumoottoreiden robotti? Verkolle tyypillistä parasiittista niin kutsuttua suhdetta viljelevä kummajainenkin mahtunee joukkoon; haluaa tietää kuinka minulla menee. No, eipä saa. Hankkisi siis oman elämän.

Minulla ei enää ole tarvetta tulla nähdyksi, koska tiedän ettei ihmisten katse ole läheskään aina hyväksyvä. Ei liioin tarvitse puhua, jos sanottava puuttuu; ja tuskin aina silloinkaan vaikka olisikin, koska ihmisen päänsisäinen ankeus on tuttu juttu. Ihminen on huomionkipeä; kaiken se kestää vaan ei sivuutetuksi tulemista.

Kannattaisi tottua ajatukseen; tänään ihmisiä on enemmän kuin koskaan ja teknologia on antanut kenelle tahansa mahdollisuuden jakaa ajatuksiaan sekä lähetellä niitä viestejään. On täysin kuitenkin kaiken järjen tuollapuolen oleva naurettavuus, että kaikille löytyisi ymmärtävä sekä vastavuoroinen vastaanottaja.

"On naurettavaa luulla, että yhäkään kaikille viesteille löytyisi ymmärtävä sekä vastavuoroinen vastaanottaja."

Hyväksy, jottet ole edistynyt mihinkään 80-luvun alussa puolituttujen kanssa marketin kassajonossa juorunneista vanhemmistasi. Ei, vaikka ehkä itse kävit korkeakoulun ja näpeissäsi on älypuhelin, millä jaoit parille tyypille linkin blogiini kerjätäksesi heiltä reaktiota. En törise joukossanne, koska minua ei kiinnosta.

Samantekevää, että kuka ottaa kunnian pelottamisestani, paljastamisestani tai ihan ”raiteiltaan suistamisestakin” – niitä ei edes ole tapahtunut – pitäkää alustanne. Tuonsortin turhakkeille ei toinna totta sanoakaan, koska se torjutaan. Samanlaisia hörhöjä ovat kuin nauramansa kotivirologit, -hygieniahoitajat ja -aktuaarit.

Että keskustella pitää saada, vaikkei ole mitään sanottavaa eikä kuule kuin oman äänensä. Heh, kehtaavat vielä valitella ilmapiirin kovuutta tai syytellä ketään kulissielämästä. Kälkättäköön, jos silloin tuntevat kuuluvansa joukkoon, turvallisuudentunnetta tai mielihyvää. Minusta se ei tunnu juuri miltään.