Karismaattinen vai koominen – siinäpä elämänongelmaa kerrakseen

(Kuva: Jari Kähkönen)

Voi taivas kuinka tiedän, että ihminen on sosiaalinen eläinlaji, jonka yksilöillä on vuorovaikutuksen ja hyväksynnän tarve. En ole sille immuuni itsekään, vaikka parhaani mukaan pidänkin etäisyyttä lähes kaikkiin sekä kaikkeen; jaan mahdollisimman vähän kenenkään kanssa, jos ei ole aivan pakko toimia toisin.

En siis ole helpostilähestyttävää sorttia, koska niin on tarkoituskin. Miksi olisin? Tiedän kyllin ihmisistä, yhteisöistä, aatteista ja muustakin sellaisesta, että harhaluulot sekä hyvät toiveet kaikkosivat jo ajat sitten. Mutta toisaalta; sejasama katsoitko päin vai pois tai puhuit eli et – on hyväksyttävä, ettei tässä maailmassa silti yksin eletä.

Pyrin kasvamaan pois haikaamisesta, koska käsitän mitä unelman tavoitteleminen voi maksaa; tiedän myös millaiseksi sellainen voi todellisuudessa osoittautua ja miltä itsestä saattaa täyttymyksen hetkellä tuntea. Sanoisin näin, että joka ei mitään kadu, ei ole koskaan oikeasti elänytkään. Elämä yllättää aina jotenkin.

"En ole helpostilähestyttävä, koska niin on tarkoituskin. Miksi olisin? Hyvät toiveet ja harhaluulot kaikkosivat ajat sitten."

On siinä tekemistä. Ihminen tuli oikein omenoita tarjoamaan, mutta esittäytyessään puhui kuin olisi jo tiennyt kuka olet, sekä luonnollisesti alkoi väännellä sukunimeäsi. Ja vaikka seisoisit yksin pimeän tyhjän iltakylmällä Kontiolahden torilla, ohikulkevan henkilöauton etupenkkimatkustaja toljotti päin virnuillen. 

Ihmisellä on tosiaan outo tarve viettää aikaa toisten kanssa, mutta mitä ajatella seuraavasta? Ohitit nuorison autoporukan kontaktia ottamatta Koulukeskuksen parkkipaikalla; sitten kävelet kymmenien metrien päähän yläpallokentän ja urheiluhallin välille – kuulet nyt yhden sanovan puheäänellä nimittelysanoja itsestäsi.

Tai kerropa kanssaihmiselle tältä oletettavasti raolleen unohtuneesta autonikkunasta; ensin joudut tyynnyttelemään häntä itseään sekä sitten kuuntelemaan kolmannen läsnäolijan ajatuksen yhteisön huolenpidon hienoudesta. Ei ole kenenkään tarve minun edessäni mitään esittää; kun kerran jotain näin, sanoin sen myös.

"Ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa riittää tekemistä, koska niillä on outo tarve viettää aikaa toistensa kanssa."

Mitä on elämä, kun olit elänyt edeltävät vuosikymmenet heittäen enemmän vähemmän kaiken olkasi yli – ajatellen, ettei ole aikaa tälläisiin mitättömyyksiin – vaan sitten sitä suurta tulevaisuutta ei koskaan tullutkaan? Lopulta vauhti hidastuu, sekä unohdetuksi kuviteltu – tai se mitä et edes tietoisesti muistanut – palaa mieleen.

Epäilemättä moni haluaisi kuvitella, että hänen ilkeydeksi tarkoittamansa, pahainen virkatoimensa tai mitääntekemätön passiivisuutensa olisi suorastaan satuttanut minua vaan hutiin menee. Olen todellisuudessa muuttunut vähemmän kuin luullaan – jos lainkaan – eikä kukaan ole saa(vutta)nut minua vieläkään.

Vuoreni ovat siirretyt, tuleni poltettu eikä minulla ole enää mitään todistettavaa kenellekään. Voin silti yhä pelata kovaa peliä, tähdätä korkealle tai vaikka juosta vastatuuleen, jos itseäni huvittaa. Mietipä sitä; olkoon ongelmasi sitten huomionkipeytesi tai elämäntottelijuus jatkuvalla menettelytavoista veisaamisella.

"Edeltävät vuosikymmenet heitin enemmän vähemmän kaiken olan yli – ajatellen, ettei ole aikaa tälläisiin mitättömyyksiin."

Minua ei pohjimmiltaan kiinnosta pätkääkään olenko kenestäkin sen paremmin karismaattinen vai koominen; tekstin takana oleva ajatustyö käynnistyi uteliaisuudestani keskiyön cowboyteen ja kuinka samanniminen elokuva ymmärretään. Pistän nimittäin yhä silmään sekä tykkään siitä vieläkin yhtä vähän.

Minä en kenenkään uteliaisuutta kunnioita; kohdistukoon se sitten vaatteisiini, virvoitusjuomamakuuni tai vapaa-ajanviettotapoihini. Vai vaivauduitko ehkä naamanilmeekseni luulemastasi? Turpa kiinni ja katse alaspäin, sillä siitä on ennenkin selvitty; ihminen nimittäin tottuu useimpiin asioihin nopeammin kuin uskotkaan.

Kun se vain on sillä tavalla, että teitpä niin tai näin ja sanoitpa jotain eli et – ne ymmärtävät sen aina omalla tavallaan. Kun imartelukin voi todellisuudessa olla pelkkä pakokeino tai suorastaan sarkasmia; yhtälailla siis nauramaankin saatetaan alkaa, koska ei muutakaan keksitty. Ota näistäkin sitten selvää; ei jaksa, ei kiinnosta.

"Turpa kiinni ja katse alas, sillä on ennenkin selvitty; ihminen tottuu useimpiin asioihin nopeammin kuin uskotkaan."

Miksi vaivautua keskustelemaan, kun vastapuoli vain inttää yhtä ja samaa silmät kiinni sekä kädet puuskassa, vaikka puhe oli aivan muusta? En aio mennä ansaan; tiedän jo tarkoituksen olevan saada minut kysymään ”miksi ei” tai ”voisiko” siitä mistä intti – vastaus kuuluu ”vastasin jo”. Haluttiin vain hiljentää ja viimeinen sana.

Niinikään; minä lähden, kun olen valmis. Ei kiinnosta kuinka pitkälle äänenlähde on valmis menemään yrittäessään pelotella tai häpäistä erillisyydellä. Ja jotkut ne tosiaan pystyvät keskustelemaan ihmisestä kolmannessa persoonassa toisen kanssa, kun puhuttu itse on läsnä. Yritti ensin alistaa sekä sitten ajaa pakosalle!

Puhumattakaan tavanomaisesta mölähdyksestä, jossa suusta piti sitten laskea ulos ensimmäinen väitetysti mieleen tullut asia; piittaamatta muusta kuin omasta suoltamisentarpeestaan. Kyllä samaan voivat syyllistyä sujuvasti niin omat kuin vieraatkin – heimoon, kansaan, ryhmään ja mihin tahansa muuhun kysymättä!

"Ensi ne yrittävät hiljentää, sitten alistaa tai ajaa pakosalle ja lopulta vain mölähdellään epähienoja päin naamaa."

En kai minä nyt tuollaiselta kysy, että mitä mieltä se on minusta? Hulluko olet? Sanotaanko näin; jokaisen asian, yhteisön, aatteen ja yksilön arvo selviää nopeasti. Jos ei ole pakko, jäljelle jää oma vapaa tahto. Tästä päädytään kahdensuuntaiselle kadulle, mutta sanotusta syystä sillä ei välttämättä pysytä kauaa.

Sitä minä tässä bloggaan, etten välitä joutua teennäisellä suostumuksella ylhäältäpäinjohdetuksi, jos itse saan vain nimelliskorvauksen, vittuilun kuuntelun riemun ja kuulua erittäin yksipuoliseen yhteisöön. Olla ”tossun alla”, kun kerran ei ole manipuloitavissa tekemään heti maksimaalisen huonoa lopullista ratkaisua.

Paljonko ihmisen elämästä on aina ollut para- eli puolisosiaalista? Koettu osallistuttavan toisen elämään, mutta tosiasiassa pahemman kerran pinnallisesti. Tarvitaan vain, että surkeimmillaan yhden asian tai ainoan ihmisen koossapitävä liima poistuu, jotta kudokset purkautuvat ja rakennelmat sortuvat.