Ihmisen ripustautuminen toiseen

(Kuva: Jari Kähkönen)

Hah-hah. Ja mitäpä seurasi, kun äsken tykkäsin Facessa muinaisen naispuolisen koulukaverin tämän syksyn ruskaretkikuvista? Kaveripyyntö hänen kaverinaan olleelta naiselta, jonka naamaa katsoen arvailen tavanneeni viimeksi 28 vuotta sitten, kun kokeilin pari vuotta muuatta järjestettyä harrastustoimintaa.

Syvällisiä ystäviä emme kyllä olleet; sikäli, kun muistaa saatan – montakaan sanaa tai katsekontaktia välillämme ei ollut. Jos oli ikinä ainoatakaan. Enempää en odottanutkaan, koska hän seurusteli muuan yhteisöön kuuluneen ikävertaisen miehen kanssa ja kaverin virkaa toimitti toinen nuori nainen vastaavin liitännäisyyksin. 

Hyväksyin siis äsken kaveripyynnön enkä tehnyt tai tekemättäjättänyt mitään erityistä – selasinpa vain läpi hänen Face-profiilinsa ohimennen. Olimme sitten ”kavereita” noin kahdeksan tuntia yhtä vähin kontaktein kuin ysärilläkin. Miksi? En tiedä eikä kiinnostakaan. Ihmisiä tulee ja menee, ei niihin kannata ripustautua.

"Olimme sitten 'kavereita' kahdeksan tuntia yhtä vähin kontaktein kuin ysärillä. Miksi? En tiedä eikä kiinnostakaan."

Eivät ihmiset halua tuntea minua itseäni, koska he ovat lähinnä huvittelunhaluisia, uteliaita eli pohtivat kuinka käyttäisivät hyväksi. Joku ihan yllättyy; enhän ollutkaan ympärivuorokauden verbaalisesti tykittävä yhdenmiehenshow, joka on aina kommelluksissa, vaikeuksissa tai pyörii mukana jossain mielenkiintoisessa.

Niin kutsutusti paljastui etten ollutkaan korkeakoulutettu, merkittävässä asemassa, missään arvossa, rikas enkä edes julkkiskaan – taaksepäin katsottaessa suoritukset ovat pikemminkin jääneet tekemättä. Kuule – varmasti en ole silti mitään valehdellut tai salaillutkaan; haaveita, unelmia ja suunnitelmia oli meillä kaikilla – ainakin nuorempana.

Sitä minä tässä bloggaan, että olin mitä olin – olin silti muka aina jotenkin väärä tai kelpaamaton – useimmiten jääden kuitenkin vaille tietoa kuinka tulla oikeaksi eli kelpaavaksi. Niille sijoilleen olisi vain pitänyt hyytyä odottamaan onneaan, jonka kohdalle tulosta ei tosin ole aavistustakaan.

"Eivät ihmiset halua tuntea minua itsenäni; he ovat huvittelunhaluisia, uteliaita tai yrittävät käyttää hyväksi."

Jossain vaiheessa joustavuuteni ja vastoinkäymisten kestokykyni yksinkertaisesti kävi vähiin, koska en minä ole mikään pyhimys, yli-ihminen tai profeettakaan senpuoleen. Hölmö, tahdoton eli hyväksikäytettäväkään en ole; ne eivät ikinä liioin tajunneet, että minä kestän vain niin kauan kuin itse haluan. En enempää.

Ikääntyessäni olen ehtinyt oppia toimimaan silloinkin, kun toisinaan takaa kantautuu voi kun lähdit pois ja muita lässynlässyn -juttuja. Ihmiset puhuvat mitä puhuvat; joka ainoalla on kaikkeen vähintään kaksi mielipidettä, ääneensanottu sekä -sanomaton. Mutta mitä sitten tosiasiassa tapahtuukaan, se on jo kolmas – usein ihan eri asia.

Siellä puhuu tällöin joku sanojansa oman sisikunnan tunto, joka voi olla hänelle itselleen olennainen, mutta maailmalle se on arvoton ja minä päädyn etsimään itsehillintääni. En tajua; pitikö vain olla luonteva sanomatta kuitenkaan mitään vai ihan kiitollinenko olisi tullut olla? Älä siis sinäkään yritä ripustautua minuun.

"En ole pyhimys, yli-ihminen tai profeettakaan, mutten liioin kuuro, sokea enkä oikeustoimikelvotonkaan."

Saatan postata pitkästi yleisölle avoimille Facebook-seinille, mutta en minä silti ole niin naisenkipeä, että tiesminkä maan feikkitiedoin ja -kuvin liikkeelläoleva rahastaja kelpaisi. Olettakoon mitä olettavat. Kontiolahtisille kakaroille ja murrosikäisille annan suoraan bannaa – tulipa sitten kaveripyyntöä tai muutakaan yhteydenottoa.

Onneksi niin kutsutut disinformaation vastustajat sekä kokonaisturvallisuuden haikaajat eivät nekään ole tehneet enää aikoihin itseään tykö. Yhtään uutta entistä tai nykyistä turvallisuusalalla olijaa en liioin välitä nähdä silmissäni. Tuttavapiiriin kuuluvatkaan sellaiset eivät onneksi enää erehdy kyselemään asioistani, koska tietävät ettei kannata.

No, entäs sitten nämä sankarit, jotka tahtoisivat puhua minusta kolmannessa persoonassa eikä aina nimeäkään mainiten – milloin täällä – milloin kolmannen osapuolen anonyymissä palvelussa? En tiedä mihin sattuu ja mitä se muka minuun kuuluu, mutta siitä saa suoraan deleteä tai ilmiantonappia eikä mitään kauniimpaa.

"Turha yrittää kysellä asioistani, rahastaa, tai 'pyrkiä kaveriksikaan'. Loput saavat bannaa, ilmiantonapista eli deletestä."

Minä teen mitä teen – itseäni varten – ihan sama kuinka joku tämän kokee tai ottaa. Vierelläkulkijaksi ei ole tulijoita, mutta sitten niitä ei ole; onneksi enää ei ole pakko olla vakitöissä, pariutua ja tehdä lapsia vain siksi, että saa sanoa näin olevan. Oletpa tylsimys ja nolla, jos et muuten päde – hanki elämä sekä kasvata itsetunto.

Protofasistisilla ”perinteisten arvojen” haikaajilla on itsellään ongelma enkä välitä tietää mikä. Kuten en tahdo kuulla trollinpeeloistakaan, jotka yhteen aikaan mölisivät sen-tai-tämän hiljentämäksi tulemisesta, muka. Jos olet olemassa vain, kun häiriköit; sinä itse olet häiriintynyt. Minun nappejani ei enää painella. 

Ymmärrän. Ei täsmää. "Pitäisi" varmaan olla katkeroitunut, kateellinen, ihmisvihaaja, syrjijä tai vaikka mikä ääriajattelija. Vaan kun en ole. Jos sinä et halua siinä olla, voit mennä. En ripustaudu ihmisiin, koska en tykkää eikä ole pakko. Siksi oikeusvaltiota, liberaalia demokratiaa sekä sivistys- ja hyvinvointivaltioita koko ajan ylistänkin.