En suo siipeilyä enkä kuuntele tilitystä jos meni tunteisiin

(Kuva: Jari Kähkönen)

Itäisen ihmisen tarve puhua on jälleen kahdesti ollut kyllin ylitsevuotava antaakseen aihetta bloggata. Kyllä; olin sitten sensortin somestara, että samaan säikeeseen kannatti tulla postaamaan rändomeja näkemyksellisyyksiä esille päästäkseen. Toinen taas taisi olla ihan perinteinen "pakko nyt on jotain sanoa".

Somessa kukin saa puolestani olla mitä tahtoo; kivat hänelle. Sitä en kuitenkaan sulata, että joko sosiaalista tonttuuttaan tai perskohtaista julistamisen tarvettaan tullaan postailemaan samaan säikeeseen jotain satunnaisia siihenkuulumattomuuksia. Kommentoi sinä siis vain ihan omaan lukuusi koko ketjun loppuun kuten muutkin.

Voi ei. Haksahdinko keskustelemaan naisen kanssa lastenkasvatuksesta ymmärtämättä menevän tunteisiin ja juttua riittävän loputtomiin? Sejasama paljonko postaa itsensä kanssa ristiin tai suoranaisesti läpiä päähänsä; sisällön mitan sekä monimutkaisuuden kommentointia unohtamatta, tietenkään. Tarpeet sekä tarkoitukset eivät kohtaa.

"Kommentoi sinä vain omaan lukuusi omine ansioinesi. Tarpeet ja tarkoitukset eivät yksinkertaisesti kohtaa."

Niin; kullakin on luonnollisesti omat kiinnostuksen-, huvituksen- ja sydämenasiansa enkä aio niitä kieltää. Mutta mistä on saatu päähänsä, että haluaisin edes tietää moisia – puhumattakaan, että jakaisin samat? Että niin tai näin, mutta seurauksenaan ilmoituskuvake polttaa punapompulaa toistuvasti oikealla ylhäällä.

Minulla on molempiin ongelmatilanteisiin yksinkertainen ratkaisu: copy-delete-paste-republish – sikäli, kun ei ole ennen puheeksi tullut. Harmillisena puolena asiassa on mahdollisten vastausten ja tykkäysten menetys, mutta on vain uskottava somen olevan kuin elämä itse eli vajavainen. Kaikkea ei voi saada kaikenaikaa.

Jos käytät palvelua, sinun tulee hallita myös sen käyttöohjeet. Että niin tekee ylipäätään; ei ole minulle mikään itsestäänselvyys – tottakai sisältö ja tapa vaikuttavat enemmän. Hae niitä kavereita kuule jostain muualta; pöhinä tai huudatuskaan eivät liioin tee minuun vaikutusta, koska tarpeeni kuulua joukkoon ei mene kaiken ylitse.

"Jos käytät palvelua, opettele käyttöohjeet. Hae myös kaverisi jostain muualta. En ole täällä kuuluakseni joukkoon."

No, teksti jäsentyy tekstinkäsittelyohjelman virtuaalisen aanelossivun kaltaiseen hahmotusapuriin, koska ensinmainitussa tapauksessa sivun ylläpidon piti oikein tulla asiaa kuuluttelemaan. Kiitteli sanoista nimen mainiten sekä selitteli niiden kadon johtuvan toisen kommentoijan eli minun kommenttinsa poistamisesta.

Selvähän tuo. Jos ventovieras tuosta vain itseään esittelemättä eli mitään ilmoittamatta, tulee eteeni selittelemään jotain tai keskeyttää keskusteluni toisen kanssa; ensireaktioni on "kuka hitto tuo on ja mitä se oikein hölisee". Minun kanssani ei liioin siipeillä; yritetä ratsastaa algoritmillä saadakseen mielipiteelleen ansioitaan enemmän näkyvyyttä.

Kukin voi myös olla mitä mieltä tykkää, mutta en kuuntele sen varjolla nillitystä postauksen pituudesta ja monimutkaisuudesta. Wiio ehkä tarkoitti joukkoviestintää, mutta lakinsa sopivat someenkin. Tai sitten se Suur-Lontoon poliisin vanha sanonta tunteisiin menemisestä oli oikeassa; itse tosin korvaisin löytötavaran lapsilla.