Sylkykuppius ja arvostamattomuus ovat teatteria

(Kuva: Jari Kähkönen)

Joensuun Voimatien Prisma-keskuksen Telia-kaupan kilikali tai keskusteluvälieni olemattomuus turvallisuusalan etablissemangin kanssa ovat erittäin epäkiinnostavia aiheita, mutta sivuan nyt  niitä yleisen edun takia. Miksi poliisin määrärahat eivät riitä ja vastuuta työnnetään yksityisille turvallisuuspalveluille?

Poliisi mölähti tiedotteessa – ei sillä ollut mitään asiaa kertoa julkisuuteen, että hälytyskeskus vain katseli kilikalia valvontakameran kuvista. Niin; tämähän oli jo ihan täyttä pelleilyä, vai rajoitetaanko ehkä sananvapautta, jottei sormien läpi katselun räikeys ja etenkin sen kavaltama piiloagenda häiritse liikaa ihmisten rauhaa?

Minulla oli oikeus tuohon provokaatioon; mölähtelihän somessakin kukalienee, jottei vartia(kirjoitusvirhe hänen) saa ottaa ketään kiinni kovasti, koska tulee paha mieli. Ampaisin päästön bittiavaruuteen. Tai että mikäli Prisma-keskus pantaisiin ympärivuorokautiseen paikallisvartiointiin, tulisi sen olla aukikin yhtä laajasti.

"Telia-kaupan murtoa katseltiin valvontakameroista, koska kaikki ajoivat liian tiiviisti vain omaa etuaan."

Aijai. Kylläpä on taas surkea sadan vuoden saldo. Yksityinen turvallisuusala on olemassa, koska vaikka univormuasuisen poliisin piti suorittaa katuvartiointia; se asetti silti tärkeysjärjestyksensä itse eikä taannut mitään. Jos passipaikka oli tyhjä, sopi soittaa puhelimella ja paikalle tultiin autolla jostain kaukaa sitten kun ehdittiin.

Siispä; äveriäät maksoivat kierrosten välillä paikallapysyvästä yöportti- tai pannuhuonevartioinnista ja keskivarakkaat jalkaisin tehtävästä piiri- eli tarkastusvartioinnista. Sellainen aloitus-, vajaakuntoisen sijoitus- tai elinkautisen umpikujahomma, joka oma vartija oli siihen asti ollut; alkoi hiljalleen kadota.

Joensuun kaltaisessa tuppukylässäkin oli siis ollut omat ympärivuorokautiset porttivahdit vain isoimmissa tehtaissa; keskussairaalassakin vahtimestari lähti illalla kotiin lukittuaan ulko-oven ja yöllä kiersi vain yliyökkö. Vasta joskus 1970-luvulla Käpy- tai Salpakankailla alkoi sahata joku koppalakkipää kellokaula oman auton piiriä.

"Joensuun kaltaisen tuppukylän vartiointi oli olematonta 1970-luvulle asti. Lähinnä sitä tavattiin isoimmissa tehtaissa."

Niinpäniin. Tästä syystä Joensuun piirivartiointi on nykyinen mielikuvituksellinen virityksensä, josta en välitä kaikkea tietämääni kertoakaan. Sellaiseksi se muotoutui koska tässä pikkukaupungissa ovat edustettuina kaikki ne tavalliset firmat eikä kunnon voitolla mene kukaan. Kierretään olemattoman kehää mitättömän ympärillä.

On kuin kuviteltaisiin voitavan loputtomiin odottaa vastapuolen kantin pettämistä, jolloin tämä tekee ensimmäisen liikkeen ja sitä päästäisiin hyväksikäyttämään. Ehkä kolmannen osapuolen pitäisi tulla vääntämään käsivarresta tai korvanlehdestä, jotta tämä tyytyy saamaansa ja maksaa laskunsa?

Sanonkin, että varokaa toivomasta lisää määrärahoja poliisille, koska kukaan ei takaa sen sittenkään ajavan kovia rikoshälytyksiä pillit päällä – olemme Suomessa emmekä Amerikassa. Vielä vähemmän on takuita siitä, jottei väitetyssä linjaratkaisussa yksityistä turvallisuusalaa kahtiajaeta hälytin- ja kädet irti -yhtiöihin.

"Varokaa toivomasta lisää määrärahoja poliisille, koska kukaan ei takaa vastuun siirtoa eikä etenkään sen seurauksia."

Ensinmainituilla saattaa olla näyttäväksi stailattu autokalusto, jonka katoilla on huomioväriset työvalot ja kuljettajillakin pyssyt vöissä, mutta suorituskyky voi silti olla arvoitus. Viimemainittujen lakimääräistä eli ei koskaan korotettavaa minimipalkkaa saavien paidantäytteiden taas on alistuttava olemaan vitsi, syyllinen sekä heittopussi.

Sopisi siis sekä olla varovaisempi mitä toivoo, että muistaa ammattinsa todet juuretkin. Jo niiden maahanlyöntihetkellä nimittäin aiemmin olleet entiteetit kuten paikallispoliisin päällystö halveksuivat; sanoen luottotoimittajalle kenen tahansa voivan alkaa vartiointiliikkeen laittamalla koppalakin päähänsä.

Ja vaikkei niin luotettu olisi ollutkaan; asenteen näki silti, sekä toimitustyöstä – jahka turva-ala edes uutiarvoiseksi katsottiin – , että niistä omiin nimiin tehdyistä dekkareista sekä lopulta muistelmistakin. Osa tästä meni asiallaolleiden luonnevikojen piikkiin, mutta älä haihattele; tässä kulkee myös vahva rajapinta.

"Yksityistä turva-alaa on aina halveksittu; osin halveksijoiden omien luonnevikojen takia, mutta tosi eturistiriitakin löytyy."

Ei ihminen halua turvallisuuspalveluista maksaessaan tietää riskeistä, uhkista eikä vaaroista; niiden on joko haihduttava ilmaan tai siirryttävä jonkun toisen murheeksi. Niinikään; jos yhdellä on ja toisella ei ole valtaa, on parempi hyväksyä etteivät he kaksi ole ystäviä ikimaailmassa – muuten yhden pitää alkaa katsella toisia hommia.

Tuntuuko kohtuulliselta valinnalta käydä viestintäsotaa, neuvottelua omasta arvosta ja vielä lobbatakin? Ei pitäisi. Se on nimittäin täysin sietämätön tilanne kenelle tahansa palkansaajalle – kaikki muut luistivat, joten onnettomuus kaatuu lopulta turvallisuustyöntekijän syliin. Näin se vain on aina ollut ja on vastakin.

Turvallisuustyö on perustuvinaan lakiin, mutta pakollisten kuvioiden jälkeen sitä jäädään tekemään aikalailla oman onnensa nojaan. Siksi turvallisuus on samaan aikaan niin ehdottoman tarpeellista kuin välttämätön pahakin – suhde on aina vuorovaikutusta; jos yksi antaa valtaa ja rahaa, on toisenkin annettava vastineeksi jotain.

"Turvallisuustyötä tehdään yksin, mutta se on silti vuorovaikutussuhde, jossa saamastaan on kyettävä vastaamaan."

Tämä tekee yhteiskunnasta epäoikeudenmukaisen sekä arvaamattoman paikan; mitään ei saa viestimättä tai neuvottelematta ja pitää myös olla valmis taistelemaan. Jokainen nimittäin haluaa jotain. Minä olin itse turva-alalla 17 vuotta; tiedän tasan mitä se on ja voin vain kehottaa alalla olevia katsomaan itseään peilistä.

Raportoin siitä työmarkkina- ja oikeustoimittajana viisi vuotta; ei jäänyt epäselväksi, että millaiset rivit niin sellaisetpa ovat ”kouluttajat”, edustajat sekä johtajatkin. Niiden kanssa ei yksinkertaisesti kannata keskustella; juttelevatpa vain lämpimikseen, kun arvailevat pitääkö sinua pelätä vai pystyvätkö hyväksikäyttämään.

Sylkykuppius ja halveksunta ovat siis teatteria, jolla heikot pistetään polvilleen sekä vähän omistavilta viedään kaikki. Silti; motivaationi kamppailla ilmaiseksi ja omalla riskillä näiden laiskojen kaikki edut haluavien antisosiaalisten kukkoilijoiden vuoksi – ketkä vielä vittuilivatkin kiitokseksi – , sekä oli että meni. Jo vuosia sitten.

Te olette nyt omillanne.

Jälkikirjoitus. Tätä tekstiä editoidessani näyttöruudulleni tuli notiisi ja pari uutisoinnin uutisointia tamperelaisen ostoskeskuksen väitetyn vartijan puukotuksesta, joka taisi sitä paitsi – onneksi – tällä kertaa jäädä yritykseksi. En nyt tunne tapausta kyllin siitä bloggatakseni; katsotaan myöhemmin uudestaan, jos asia olisi sitten toinen.