Korjaapa ensin se luottamuspula, höpsöliini

(Kuva: Jari Kähkönen)

Otan käsittelyyn Helsingin Sanomien Jarmo Huhtasen männälauantain paperilehdessä julkaistun analyysin, jonka aihe oli reservinsivarit. Aiheesta on näet keskusteltava, mutta kukaan ei näytä haluavan tehdä sitä. Lainaukset linkatusta työstä tulevat ensin; omat kommenttini seuraavat perässä.

"Saattaa olla, että reservistä eroavien määrä jää tulevaisuudessa entistäkin korkeammalle tasolle."

Ihan totta? Tulisiko reservistä eroavien määrässä olla joku normaalitasokin? Voisi nimittäin vähemmälläkin pöyhistelyllä myöntää, ettei tiennyt reservistä voidun erota jo 35 vuotta. Ja tietysti, sitten ollaan vakiintuneen median kurapetterinä kysyvinään luullakseen fiksusti; häiritseekö tämä meitä tai onko ilmiöllä merkitystä.

"Puolustusvoimien kannalta jokainen reservistä eroava on hukkaan heitettyä aikaa, vaivaa ja rahaa. Heidän koulutukseensa käytetyt voimavarat olisi voinut käyttää hyödyllisemmin."

Tulihan se sieltä. Näppiksen edessä oli istunut maailmankuvaltaan armeijamyönteinen höpelö, joka ei yksinkertaisesti pysty käsittelemään vaihtoehtoa, että armeija oli väärässä. Tahtoo sanoa; on ymmärtämätön ja tuhlaavainen. Tyypillisesti keskustellaan toisten ohi – armeijallehan tämä pitäisi osoittaa!

"RESERVISTÄ eroamisen taustalla on varmasti hyvin erilaisia syitä. Yllättävää kyllä asiasta ei ole tehty tutkimusta."

Kuinka nyt sellaista voisi mitenkään tutkia, minkä olemassaolostakaan ei voi puhua muuten kuin maksimaalisen leimaavasti, vähätellen ja nimitellen?

Siksitoisekseen; olisihan tutkimus...hahhaa...hukkaanheitettyä rahaa, koska tutkitaan jotakuta, josta selvitetyn tiedon ainoa käyttötarkoitus olisi leimata, marginalisoida ja vähätellä itsestään puhumaan haksahtaneet olemattomuuden toiselle puolelle. Tai tehdä niillä muuten markkinointiviestinnällisesti pahaa.

Armeija ei yksinkertaisesti kykene muuttumaan, koska sen puolesta toimivat elävät harhaluulossa, että he voivat aina käskeä – tällöin käsketyn omilla mielipiteillä ei tietenkään ole – heidän luullakseen – mitään merkitystä.

"Usein kuullun väitteen mukaan on parempi, etteivät ne, jotka eivät halua tarttua aseisiin, ole mukana rivissä, jos sota alkaa. He kun voisivat olla riski muille."

Militaristi-idiootti! Ihan sama tekeekö Jarmo Huhtanen tämän tietoisesti vai ei, mutta jokatapauksessa hän erehtyi juuri toistamaan reservinhöpelöiden kaikkein kuluneimman henkisen sodankäynnin klassikon. Kas kun ei vielä fantasioi pääsevän näitä niin kutsuttuja riskejä ampumaankin, koska niinhän nekin haikailevat.

No, se ehkä olisi jo ollut vähän liikaa julkisen levityksen yleisömyynnissä olevalle...sanomalehtioletetulle toimijalle. Mutta ei osata haastaa, ehdottaa vaihtoehtoa, miettiä mikä meni pieleen tai olisiko mainittu ristiriita jotenkin sovitettavissa. Yhteiskunta kun tarkoittaa, että me kaikki elämme siinä yhdessä.

"Asevelvollisuus ei ole kuitenkaan suomalaisille miehille vapaaehtoista. Aseissa eivät palvele vain ne, joita se sattuu huvittamaan."

Aijai. Nyt paljastui tyypillinen suomalaisen keski-ikäisen keskiluokkaisen keskinkertaisen ajatteluvirhe. Pitäisikö toimittajilta kieltää korkeakoulu- ja yliopisto-opinnot? Tälläisiä niistä nimittäin siellä tulee. Oppivat tottelevaisuutta, ryhmään sopeutumista ja toistamaan valtavirtaiseksi käsitettyä ajattelua.

Niin kutsuttu asevelvollisuus, jota Suomessa harjoitetaan on de jure yleinen eli kirjoittajan sanamuodon mukaisesti ei-vapaaehtoinen, mutta de facto valikoiva eli ei-oikeesti-niinku-sittekää. On ollut jo vuosikymmeniä. Ymmärrän. Tämän käsittäminen on jo vaikeaa ja vielä nolompaa joutua tunnustamaan se tosiasiaksi.

"Sen vuoksi luulisi olevan Suomen puolustushallinnon ja maanpuolustuksen kannalta hyödyllistä selvittää reservistä eroamisen syitä tarkemmin. Ilmiö kun ei näytä olevan laantumassa."

Anteeksi kuinka? Joku vakaumuksentutkintako takaisin? No, sehän muuten tulee takaisin, jos valmiuden nappitaulu koskaan näyttää oikeita poikkeusoloja (hist. TOVAa tai SOVAa). Mutta; jos tämä taas oli olevinaan joku keskusteluyhteyden avaamisyritys, niin se ei tule onnistumaan. Nytkään. Yllätys? Ei.

Vakaumus on yksityisasia eikä sitä tarvitse koskaan selittää kenellekään mitenkään, jos ei itse tahdo. Tahdon syntyminen edellyttäisi keskinäistä kunnioitusta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, jonka synty on – etenkin tässä aiheessa – vaikean sekä mahdottoman välissä. Korjaapa ensin se luottamuspula, höpsöliini.

Jo Huhtasen omassa tekstissäkin esiintyneet maailmankuvalliset ja ajatukselliset vääristymät osoittavat kuinka keskustelu niin jokahenkilöiden kuin armeijaliitännäistenkin kanssa on suurelta osin hyödytöntä. Eivät he halua ymmärtää. Minä sanon sitä aivopesuksi ja koko yhteiskunnan läpimilitarisoitumiseksi.

Armeija taas ei yksinkertaisesti kykene ottamaan opikseen. Ei, koska se on suljettu, omalakinen ja johtajavaltainen ympäristö – sisälleen on vaikea saada edes oikea-aikaista sekä riittävää viranomaisapua hillitsemään riehuvaa etuoikeutetun kastin jäsentä – ja hallintovallankäytön merkityksellinen haastaminen taas on käytännössä mahdotonta.