Sankari paljastui vain ihmiseksi, eli, mitähän sekin nollatoleranssi oikeasti tarkoittaa?

(Kuva: Jari Kähkönen) Se siltasortuma oli sen illan kovin juttu; näin muistelen, kun tätä
kuvaa nyt katselen.

Realityksi kutsuttua mainosta on nähty televisiossa pian parikymmentä vuotta; no, nytpä paljastui totuus. Moniko tekijä meni muuten töihin viranomaiseen, jota muka seurasi? ”Sankareiden” – suorittavan tason duunareiden – parhaimmillaan keskinkertainen hengenlento ei koskaan tehnyt minuun mitään vaikutusta.

Minä olen tiennyt jo kauan, että on olemassa virasto ja ihmiset erikseen; siitä seuraa melkoinen kulttuuri- sekä henkinen ero, joka altistaa myös erillisten todellisuuksien syntymiselle. Kohun tässä vaiheessa olisikin hyvä tajuta kysyä; kenen ehdoilla tätä oikein tehdään: järjestelmän, johdon, poislähtijöiden vai vieläkö jonkun muun?

Palokunta koostuu ihmisistä, joilla on asenteita, painolasteja, himoja ja mielipiteitä. Kuinka naurettava pitää olla luullakseen, että kaikki on hyvin, jos niitä ei tuoda suoraan esiin oltaessa joukolla koolla jossain ryhmätilassa? Tai että tietty ammatillinen koulutus, nimitys ja muut ulkoiset asiat takaavat paljon mitään?

"Kenen ehdoilla tätä oikein tehdään: järjestelmän, johdon, poislähtijöiden vai vieläkö jonkun muun?"

Sitä minä tässä bloggaan, että pelastusala on täynnä vaikenemista, kuppikuntaisuutta, kotiinpäinvetämistä, suosikki- ja sortamispeliä sekä hyvin rumaa vallankäyttöä ylikorostuneen testaamisen ja numerojärjestykseen laittamisen varjolla. Jos lähtökohtaa ei muuteta, kuinka sen aiheuttamat ongelmatkaan häviäisivät?

Niinpäniin; kun Suomi täytti tovi sitten sata vuotta, sisäasiainhallinto mielellään muisteli Hämeenlinnan palokuntaa, joka pysyi toiminnassa myös vuonna 1918. Mutta siitä vaiettaisiin, kun Turun palokunta oli osa kärjistymiskehitystä vuotta aiemmin ja menihän se vielä antamaan virka-apua SNS 1 -mellakan hajoittamiseenkin.

Koska johan nyt jo 1800-luvulla palokunnan palveluksessa oli konstaapeleita, joita voitiin sakottaa sekä erottaa oikeaksi harkitessa; näin kertoi oikein raameihin pantu sopimus, jonka näin Helsinki-päivänä eräänä Erottajan pelastusaseman näyttelyssä. Tämä asia on yksinkertaisesti niin, että teillä – rakkaat brankkarit – on ongelma.

"Suomen täyttäessä sata vuotta muisteltiin mielellään Hämeenlinnan palokuntaa, mutta Turun tapahtumista vaiettaisiin."

Jostain kumman syystä teidän järjestelmässänne yliarvostetaan tottelevaisuutta, fyysistä suorituskykyä ja samankaltaisuutta – tämä on ihmiskäsitysvika. Kuinka te kuvittelette voivanne auttaa ihmistä; ongelmia, hätiä ja kriisejähän tässä maailmassa todellakin riittää, jos itse edes yritätte asettua heidän ylä- tai ulkopuolelleen?

Juu, eihän nyt sentään pidä myötäkärsijäksi heittäytyä; muuten asiallisesta työstä ei tule mitään, mutta tietyt ylikasvuiset pikkupojat voisivat aikuistua ja kehittää itselleen oikean inhimillisen identiteetin. Ovathan asiat toki paljon parantuneetkin; palokunta ei enää ole oppimattomien sekä luonnevikaisten urheilijoiden suojatyöpaikka.

Mutta hitaasti kehitys kehittyy, näin minä tämän kohun näen. Perään, että mitä siitä seuraa; tuleeko lisää läpinäkyvyyttä, oikeusturvakeinoja ja kasvatetaanko pelastusalalle pyrkiviä ihmisiä, jotta se identiteetti alkaa muodostua sekä näyttää oikein? Niitä tavoitellessa poliitikkoja, johtajia ja pelastushenkilöstöäkin pitää ravistella.

"Perään; tuleeko lisää läpinäkyvyyttä, oikeusturvakeinoja ja kasvatetaanko pelastusalalle pyrkivät ihmiset oikein?"

Asiasta ei ainakaan saa tehdä kysymystä, että pelastusalalla naisia varten pitää tehdä erityisjärjestelyjä, koska heitä nyt on vain pakko rullissa pitää. Omaneduntavoittelu, jossa kaikki ongelmat ovat aina vain jossain muualla, muttei koskaan omassa toiminnassa; pitää jättää pois. Tietämättömäksi heittäytyminen on rumaa.

Miksi huolehdin? Kuuntelin eilen, kun Ylen Joensuun toimituksen Jaana Kainulainen haastatteli Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen koulutuspäällikkö Tero Kuittista puhelimitse; viimemainittu veti sitten pulputipulputi -linjaa. Ei vertaisarviointia, ei tunteita eikä etenkään ”onko oma talosi kunnossa?” -kysymystä.

Tämähän on kuin pyytäisi PeO:n opettajaa arvioimaan SPEKin pelastussuunnitelman laatimiskoulutusta; kiusalliseksi menee, koska nehän ovat toistensa kilpailijoita. Niinpä. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä pitää ylipäätään ottaa huomioon, kun tutkitaan työympäristöjuttuja. Mitähän sekin nollatoleranssi oikeasti tarkoittaa?