Kirkonkylänpojan ja -tytön syndrooma

Punttisalitouhu on mennyt ihan ihmeelliseksi – naiset seisovat peilin edessä – katsovat, että näyttääkö takapuoli hyvältä. Ottavatko jopa selfieitä, joissa ”tärkein” näytetään someyleisölle? Suuren maailman tavat ovat tulleet Joensuuhun, joka on kyllä minusta yhäkin vain huvittava pikkukaupunki.

Hupakot luulevat, että salilla miehet suorastaan tapittavat heitä. Varmaan joku katsoo, kun pakaroitaan noin korostetusti esitellään, mutta ei kukaan valitse elämänkumppaniksi tapapyllistelijää. Eikä niin huonomuistista, joka unohtaa vielä oman peräpäänsäkin johonkin, jos ei jatkuvasti tarkista sen paikallaanoloa.

Kaikesta tietenkin aina sometetaan, koska ei osata erottaa toisistaan merkityksellisiä ja merkityksettömiä asioita. Eikä arvioida, että onko puuttuminen välttämätöntä, sopivaa tai edes mahdollista. Jos vastaa molempiin kohtiin myönteisesti, toimitaan aikailematta ja korrektisti – heti, silloin sekä siinä. Somettamatta.

"Kaikesta sometetaan, koska ei eroteta merkityksellistä merkityksettömästä eikä tiedetä mitä tehdä – ensinmainituille."

Ennenaikaan se oli itsestäänselvyys, koska ylipäätään ei ollut somea ja erityisesti kannettavia viestivälineitäkin vain suhteellisen vähän. Tämän arjen selviytymistaidon osaaminen oli alhaisin mahdollinen rima, jonka ylittäessään itsekunkin sallittiin liikkua maailmassa itsenäisesti ja ilman valvontaa omaa kotipihaa pidemmälle.

Tuolloin; sekä asioiden utelemisen, että niistä huvittelutarkoituksessa itsemuodostetuille kuvitelmille kuin todelle luonnollekin hähättelyn piti – ainakin tällä murrealueella – tapahtua joko huastellessa naamatusten tai niin kutsutun hämärätunnin juttujen aikana. Kaikki ei mennyt heti somen kautta koko maailman levitykseen.

Yhtä kirkonkylänpojan tai -tytön syndroomaa täysi koko maakunta – isot puheet, pienet vehkeet ja tapahtuu hyvin vähän. Vai onkohan näin? Jospa täällä on sittenkin vain tavanomainen väestönosuus kehitysvammaisuutta, oppimisvaikeuksia, käytöshäiriöitä, nepsyä, riippuvuuksia, häiriöitä sekä sairauksia.

"Utelemisen ja niin asioille kuin itsemuodostetuille kuvitelmillekin hähättelyn piti tapahtua naamatusten."

Sitä sopii itsekunkin miettiä, kun karjalainen kiertelee ympärillä mölähdellen, nimittelee tai huikkailee kaksikäyttövirkkeita – viimemainitusta saa ihan itse päättää onko veetuilua tajuamaton yksinkertainen tai ”huumorintajuton tosikko”. Melkoista perseilyä, jos ihan suoraan sanon. Ei tässä ainakaan ole mitään kiittämisen arvoista.

Onko jokaisessa – perseilijässäkin – jotain hyvää? Onko katsottava, että yksi ei saa leimata edes kyläänsä – puhumattakaan koko heimosta – etenkään pahojaan tehdessä? Sitä kutsutaan ihmiskäsitykseksi. Jotkut sanovat myös kannattavansa kaikkien jakamatonta ja yhtäläistä ihmisarvoa, kun tarkoittava tätä.

Onpa olemassa myös laillisuus- ja lainalaisuusperiaatekin, joka alkeellisimmillaan tarkoittaa, että karjalaisesta saa saman kuin ihmisestä. Tämän kunniaa, yksityisyyttä, terveyttä, vapautta, liikkumista, koskemattomuutta, henkeä, toimeentuloa, kieltä, kulttuuria ja sivistystäkään ei saa riistää mielivaltaisesti.

"On muistettava perseilijässäkin olevan sisimmässään jotain hyvää; ja, että hänestäkin saa saman kuin ihmisestä."

Minä olen asiantuntija, ajattelija ja kirjoittaja; maallikon ei kannata tulla neuvomaan turvallisuusasioissa eikä jonkun mediankuluttajankaan erehtyä kertomaan kuinka uutishuonetta johdetaan. Sitä minä olen siihen kysymättä, että pitävätkö kumpikaan minusta tai arvostavatko annettavaani lainkaan. Onpa kontenttia kerrakseen.

Jostakin kumman syystä tässä runonlaulajien maakunnassa ihmisen puhe on kuin eläimen ääntely – tarkoitus on kertoa, että omia ollaan – ei sanoa mitään. Hiljaisuus on kauhistus, joka merkitsee heille suohon laulamista, vaikka kukaan ei ole merkittävästi kansanrunoutta lukenutkaan. Yhä. 2020-luvullakin.

Sellaista taikavoimaa ei ole kenelläkään – ja jos olisikin – noin ei ole sotia voitettu enää ruudin keksimisen jälkeen. Voi kirkonkylän tyttöä; joskus jää noteeraamatta, vaikka kuinka pyllistäisi. Voi kirkonkylän poikaa; kun koko ajan suutaan soittaa, lopulta löytää jauhot omastaankin – tai häviää sen viimeisen sanan. Pahempaakin on sattunut.