En ole itseoppinut, denialisti tai anti-intellektuaali

Minua eivät halusi ja luulosi kiinnosta – hyväksy todellisuus tai painu helvettiin silmistäni. Nämä olivat ensimmäiset cahieriin tallentamanani ajatukset, kun jouduin vaivautumaan tieskenen yliopistolaisoletetun liikkeistä blogissani. Kiinnostuksenaiheenaan oli ollut asiasana ”yliopisto” ja lisäksi blogini etusivu.

Olen puolioppinut. Minulla olisi kelpoisuus korkea-asteen opintoihin, mutta ne eivät kiinnosta minua – jostain kumman syystä siellä jo vaikuttavat eivät joko ymmärrä tai hyväksy tätä lähtökohtaa. En osta ajatusta, että muuttuisin paremmakseni ja myös yhteiskunnallinen asemani kohoaisi – puhukoon mitä puhuvat.

Hymyilinkin vinosti, kun luin Pogostan Sanomien toimituksellisessa tilassa julkaistun nobodyn mielipiteellisen tekstin, jossa salaliittoteorian prekursori – mediapooli – uiskenteli silmiin vasta, kun rivinmittaa oli mennyt kaksikolmattaan. Tämä on sitä asianharrastajien suosimaa tarkoituksellisesti tietämättöminä pysyttelemistä.

"Opinnot eivät kiinnosta, kosken osta ajatusta paremmaksi muuttumisesta ja yhteiskunnallisen aseman kohoamisesta."  

Edeltävät rivit taasen käytettiin joutavanaikaiseen semanttiseen tanssahteluun tarkoituksen, ilmaisun ja ymmärryksen käsitteiden ympärillä; ne tulee tässä kontekstissa ymmärtää liiallisen yhdenmukaisuuden aikaansaamaksi pahoinvoinniksi. Taino, edes että itselle tuli sellainen vaikutelma ja tätä vastaavat tuntemukset.

Todelliselle anti-intellektuaalille kaikki ovat mielipide- tai katsantokantakysymyksiä – jos on lisäksi narsisti ja populisti – mennään huomionhakuisuus sekä täydellisen selkärangattomuuden hengessä omaneduntavoittelu edellä. Näin opin Markus Tiittulan Trumpin jälkeen -kirjasta.

On kuitenkin merkittävä ero, jos yksi verrokki on Donald Trump; ja toinen oikeuspsykiatriseen mielentilatutkimukseen menetelmänä epäillen suhtautuva peräliperiläinen kyläukko, jonka katson parhaaksi armahtaa anonymiteetillä. Tiedetäänkö mistä tiedetään vai väitetäänkö ettei kukaan voi tietääkään?

"Semanttinen tanssahtelu oli todellisuudessa vain kirjoittajan oman pahoinvointituntemuksen ilmaus."  

Mieleeni nimittäin palautui muistuma kaukaa 90-luvulta, kun poikana katselin pientä kuvaputkista Saloran matka-tv:tä huoneessani isäni kodissa. Ohjelma oli päällehuutava iso paneelikeskustelu seksuaalivähemmistöistä; äänessä oli lukiolaistyttö, joka kompuroi tässäkohdin. Ei oma mielipide ole mikään tutkimus.

Jos ajattelen lähempää itseäni ja nykyhetkeä – tiedostan paremmin kuin hyvin, että aseistakieltäytymisessä antimilitarismin sekä anarkismin perusteella on ristiriita – mitä sitten, kun viimeksi Ukrainan sodan osoittamalla tavalla tarvitsemme armeijaa? Samaahan sanoi jo Waltarikin Siellä missä miehiä tehdään -kirjassa 91 vuotta sitten.

Vakinainen armeija on nimittäin aina – tai siitä lopulta tulee – rahanahne, valtahumalainen ja omalakinen entiteetti, joka lähinnä palvelee itseään sekä palkansaajistoaan. Ajatus johtui mieleeni uudemman kerran, kun luin Heikki Hiilamon kolumnin YLE:n netistä. Tosiaan – mitkä ovat arvosi – mikä sinua ohjaa?

 "Ei oma mielipide ole tutkimus. Niissä voi näet olla risritiitaisuuksiakin, joista yhdet ovat vakavampia kuin toiset."

Joensuun yliopiston laitoshistoriassa törmäsinkin toistuvasti ajatukseen, ettei pidä jäädä vain opettajakorkeakouluksi; on tavoiteltava monitieteisyyttä, tehtävä omaa tutkimusta ja saatava uusia oivalluksia. Toki – sellaista pitääkin kunnioittaa – eikä huuhaan uskomisessa tai tietämättömyydenpalvonnassakaan ole mitään kehumista.

Mutta kuinka kävi Ruotsissa, kun poliisiopetus siirtyi korkeakoulutasolle? Taisivatpa julkisen vallan tavoitteet ja pedagogien kunnianhimo muodostaa keskenään potentin, mutta valitettavan toksisen yhdisteen. Tuloksena pelätään nyt, että yleisö joutuu hädän hetkellä kärsimään substandardisista poliiseista – omaksi vahingokseen.

Olkoon opiksi, että päälukua ja laatua tai kuuliaisuutta sekä osaamista on hyvin vaikea saavuttaa samanaikaisesti. Siksi maailmanluokan poliisijärjestelmissä on saallistavasti käyttäytyvä sisäinen tutkinta, jonka olemassaolon syy on laitoksen koskemattomuuden suojaaminen ei-toivotulta ulkoiselta vaikuttamiselta.

 "Olkoon opiksi, että päälukua ja laatua tai kuuliaisuutta sekä osaamista on hyvin vaikea saavuttaa samanaikaisesti."

Niissä virasta voidaan erottaa myös summaarisesti eli syytä ilmoittamatta, ”yleisistä syistä” sekä toimielimen äänestyspäätöksellä. Tai poliisi on jaettu useisiin eri tasoisiin toimijoihin; yhdet eivät saa kirjoittaa sakkoja, toisilta puuttuvat aseet ja kolmansien toiminta-aluetta taas on merkittävästi rajattu.

Voivoi. En minä ole suvereeni täydellisyys. Olen jo kauan tiennyt, että myös minua on hoivattu, kannateltu, opastettu, työnnetty eteenpäin ja siedettykin – itsekseni en olisi edes syntynyt tai ainakaan elänyt pitkään. Armottomien maailmassa olisin epäilemättä tullut julmuriksi. No, miksi sitten kirjoitin tuonnäköisen johdannon?

Yliopistolaisoletetuilla taitaa olla niin kutsuttu päivystävän ongelma; vastaat kaikesta, muttet oikeasti päätä mistään – yrität siis johdatella tai olla peräti ovela. Mutta se onnistuu vain niin kauan, kunnes lähetit tavispiirin osoitteeseen, jossa minun pukukaappini sijaitsi ja sitten yrität loukkaantua ”johtajuutesi” kyseenalaistamisesta.

 "Voivoi. Minä tiedän etten ole suvereeni täydellisyys – itsekseni en olisi edes syntynyt tai ainakaan elänyt pitkään."

Näin sotkeutuvat toisiinsa oikeassaolo auktoriteetin perusteella, ja että on oikeassa koska tietää mitä puhuu, sekä näin ansaitsi auktoriteettinsä. Olen kaikensortin johdon ottajia, mielestään tietäviä sekä milloin mitäkin nähnyt – tittelistä saa yhden pisteen, mutta se tarkoittaa vain, että olet tosissasi pelissä mukana – et vielä sitä voittanut.

Lukemattomia kertoja olen joutunut takertumaan itsehillintääni, kun tietoani ei oltu tutkittu mitenkään, mutta silti se leimattiin lähtöjään kuvitelmaksi, luuloksi, uskoksi tai pahinta kaikesta – alettiin selittäen asiallistamaan. Selkä seinää vasten ajettuna ollaan kyllä hiljaista ex-auktoriteettiä, mutta anteeksi ne eivät silti pyydä koskaan.

Niin – tulisiko minunkin siis nyt myöntää, että en ole aina kaikesta oikeassa ja voivani tehdä virheitä – sekä vaikka olisinkin voin myös tuoda asiani esiin viisaammin? Sehän on itsestäänselvyys! Jos ei tässä iässä tuota vähää käsittäisi, olisi todellakin jotain vakavasti vialla persoonallisuudessa tai terveydessä.

"Auktoriteetillä jyrääminen sekä tuon aseman ansaitseminen tietämyksensä perusteella eivät ole yksi ja sama asia."

Mutta niinkuin en ole minkäänsortin traumatisoitunut – etenkään sellainen, joka suoraan sanottuna käyttää elämäänsä tekosyynä kilahtelulleen – en hyväksy muutakaan tyypittelyä. Jos kyökinpsykologi sai painua helvettiin; jostain siitä läheltä löytyvät myös itseoppineeksi, denialistiksi ja anti-intellektuaaliksi syyttelijätkin.

Nii-i. Ihmiselämä on kohtaamisia, joista jotkut muodostuvat yhteentörmäyksiksi – siispä; välttääkseen ajan sekä energian haaskaamisen – keksittiin tavat tai säännöt. Hienovaraisuus ja kursailu sijansa saakoon, mutta voisi sitä myös sanoa mitä haluaa. Sikäli, jos ylipäätään haluaa mitään puoliksikaan asiallista ja annettavissa olevaa.

Sen lisäksi en ala vastustajaksi, vihaajaksi tai vainoajaksikaan, vaikka kerjättäisiinkin. Yliopistolaisoletetun on syytä tarkastella sisintään – moinen nimittäin viittaa ylikasvaneeseen huomionkipeyteen ja merkityksettömyydentunteeseen – niille kannattaa tehdä jotain ennenkuin joutuu oikeiden vaikeuksien kautta tärviölle.