Minä en koskaan ota väkisin enkä maksa siitä

(Kuva: Jari Kähkönen)

Näyn jossain marginalisoitumisen ja natseille nauramisen välissä saaneen ajatuksen, etten enää allekirjoita vuonna 2006 TV 2:n Pressiklubi-ohjelmassa sanomaani ja häpeäisin, jos joutuisin sen kanssa kasvotusten nyt. Sama kirjattiin muistiin myös toisen kerran, kun katselin Suojelijat uudestaan.

Miksiköhän ihmeessä moista pohdin? Kai se liittyy tähän seuraavaan; äsken näet Yle Teeman esittämän kolmiosaisen dokumentin keskiaikaisista Temppeliritareista. Päätteekseen ajattelin, että jos heidän tarinastaan ei muuta opi niin kiiman ja kateuden peruslain ainakin. Se ei voisi toimia ilman syntipukkeja sekä hyviä vihollisia.

Niitä konfrontaatio-televisio on täynnä. Sellaiseen ohjelmaan ei tarvitse mennä kuvitellen saavansa muutakin kuin taistella tai alistua, jotta yleisö pysyy huvitettuna. Älä ole ihan höpsöliini, kullanmuru – osaaminen, todistaminen ja edustaminen ovat sen kaavan mukaan edetessä täysin arvosta vapaita suureita.

"Jos Temppeliritareista ei muuta opi, niin kiiman ja kateuden peruslaki ei toimi ilman syntipukkeja sekä hyviä vihollisia."

Eiköhän minulla ole siitäkin ohjelmasta DVD jossain kirjahyllyni päällä olevassa tallennekasassa – sen teki muuan entinen toveri, jonka kanssa välit menivät poikki tämän blogitekstin takia. Ja kyllä, olen esiintymisen takia saanut niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin muissakin suhteissa turpaani.

Pressiklubia juontaneen ja nyttemmin ministerinä olevan Timo Harakankin tapasin, kun hän oli eurovaaliehdokkaana markkinoilla Joensuun torilla. Tarkkailuasemasta naurettiin myöhemmin, että ressukka oli ollut sen näköinen kuin lähtisi juoksemaan karkuun minut nähtyään. Syyttä – tarinoimme tovin – rauhanomaisissa merkeissä.

Minusta tuli sensortin erikoisuus, jota ei lähelleen haluta. Selvisi, että yksityisen turvallisuusalan niin kutsutut työn tekijät(huom. tah. pilk.) ovat samanlaisia kuin alapuolelleen asettamansa Kannelmäen kotipojat, jotka surkeuttivat viimeistä Helsingin kesääni perääni tästä aiheesta huutelemillaan hävyttömyyksillä.

"Tarkkailuasemasta naurettiin Harakan olleen sen näköinen kuin olisi juossut karkuun minut nähdessään – syyttä."

Voiko turvallisuudesta keskustella ilman rahaa/viittaamatta vartijoiden palkkoihin? Näin minulla näemmä oli ollut kaiken tämän jälkeenkin kyllin huumorintajua kirjoittaa cahieriin, vaikka olen kurkkuani myöten täynnä kyseisten työväenluokkaisten tyrkkyjen etuoikeuskuvitelmia, kypsymättömyyttä sekä tahdottomuutta.

En minä enää maailmaa muuta tai rupea viestiä kantamaan – se on teidän asianne. Kun siis perjantaina Joensuun Toriparkissa jäi kiinni töhertelijä, joko media ei noteerannut sitä mitenkään tai vain senttasi pari lisäriviä maksumuurin takana olevaan rattijuopponotiisiin lauantaiaamuna – siinä te olette nyt. Luuloistanne huolimatta.

Olihan se rankkaa, kun valitettavasti piti esimerkiksi kestää, että joku persoonallisuushäiriöpoika tai muu kävelevä kummajainen kuvitteli kommunikoivansa kanssani kirjoitellen anonyymisti Suoli24:lle. Ja oli peräti näkevinään itselleen vielä vastattavankin jotain – toimituksellisessa tilassa. Muka.

"Minä en enää rupea viestiä kantamaan. Luulkaa mitä luulette, mutta asemanne on yhä huono ja olette näkymättömiä."

Jos minulla oli tuolle tielle lähtiessäni joitain luuloja ihmisyydestä, ne karisivat matkan varrelle. Sanottavaani en kyllä yhäkään saisi ilmaista. Ensin vinoillaan moni- tai vaikeasanaisuudesta, sitten vihjaillaan mielenterveydestä ja viimeksi kehutaan – kuitenkin antaen ymmärtää oikean osoitteen "viisauden etsimiselle" olevan joku muu. 

No, estääkö tämä minua ajattelemasta ja ilmaisemasta ajatuksiani kuten itse haluankin?  Ei tietenkään. Tyhmä kysymys. Kenenkään kannatusta tai hyväksyntää en pyytänyt – miksi alkaisin nytkään? Voivoi. Koeta kestää. Sinuakin heikommat yksilöt pystyivät halutessaan sivuuttamaan ja suodattamaan asioita jo ennen someaikaa.

Älä puoskaroi – äläkä olettele; siinä on huoneentaulua kyllin puunoksalta pudonneille tai suonlaidan kuopasta nousseille. Heille, jotka parin vuoden tauon jälkeen pyrkivät inhimilliseen vuorovaikutukseen niin pienissä taajamissa kuin suurissa kaupungeissakin. Älä luule, että kannatan; oikeasti en edes kuunnellut sinua.

"Jos minulla oli luuloja ihmisyydestä, ne karisivat matkan varrelle. Sanottavaani en kyllä silti yhäkään saisi ilmaista."

Pitäisi muistaa ihmisen olevan kokonaisuus, jossa sanottu ja sanoja eivät oikeasti eroa toisistaan paljonkaan. Ei kannattaisi olla – minun laillani – disruptiivinen toimija, joka sanoo yhden olevan väärässä ja toista idiootiksi, jos oikeasti ovatkin. Minä oletan, että kunkin itsetunto sekä -luottamus kestävät, koska muustakaan en tiedä.

Jos taas itseäni kohtaan ollaan kohteliaita, puhutaan jalomielisesti erilaisesta näkemyksestä totutusta toisenlaiselta ihmiseltä. Useimmiten kuitenkin saan tuntea olevani kuin itsepalvelua pyytänyt asiakas vitsissä saksalaisesta bordellista – tosin etten kyllä sen paremmin moista pyytänyt kuin vielä yritä valittaakin saamastani.

Niinkuin otsikko kuuluu; en koskaan maksa siitä. Omaa hintaani taas ei kannata kysyä, jos ei tahdo kuulla; haluan näet harvoja asioita niin paljon, että teen itseni tarpeelliseksi tai alan peräti oikein miellyttääkin. Kohteliaat sanovat omaehtoiseksi – itselleni se on samantekevää. Enhän myöskään liioin koskaan otakaan väkisin.

"Pitäisi muistaa ihmisen olevan kokonaisuus, jossa sanottu ja sanoja eivät oikeasti eroa toisistaan paljonkaan."

Ihminen ostaa mielihyväksi, tylsyyttään ja lohduksi; osaton minä siihen olen, jos tekemiseni on yksinkertaisesti väärä tuote väärässä paikassa. Huomionkipeä ei kestä hymyttömyyttä, kielteisyyttä tai apeutta – sen estämättä, että nekin kuuluvat kyllä ihmisluontoon. Ei taas kritiikkiä, se sanoo. Selittää jopa jotain masentumisesta.

Sitähän sekin yksi iltatilaisuushumalainen väliinhuutaja taisi tarkoittaa – selitti jonnekin viemisestä – itse tarkastin parhaillaan emännän papereita; joten totesin vain, etten minä vie muualle kuin putkaan. Jo silloin kärsin ihmisarvopaosta; harvoihin kajosin enkä koskaan kehenkään syyttä, mutta jos siitä valitettiin niin kukaan ei ikinä uskonut minua.

Hah-hah. Syntyipä taas satunnaisista ja toisiinsa liittymättömistä muistiinpanoista kaksi liuskaa tekstiä. Välillä vain pitää kirjoittaa subjektiivisesti – vaikka nykyinen yleisöni on kyllä yhtä harva kuin epäempaattinenkin – mutta se(kään) ei taida olla minun syytäni. Mahtaa niitä harmittaa, kun eivät saa lopettamaan. Sekä nillittääkin saisi, epäilemättä.