Aseistakieltäytymisestä

(Kuva: Jari Kähkönen) Maastopukuinen sotilaspoliisi on esimiesvallan lukko.

En tiedä; bloggaanko, koska luin Simon Elon Poliittisista mustelmista hänen onnistuneen palvelemaan Porin prikaatissa sotilaspoliisin miehistökurssiin asti tietämättä sellaisenkin olevan kuin aseeton varusmiespalvelus. Vai onko syy äsken kuulemani YLE:n radiouutiset, että Arndt Pekurisesta tehdään elokuva.

Asevarusmiehet ovat aina samaa kuonaa, mutta aseistakieltäytyjät ovat kaikki yksilöitä. Mokomakin ”maanpuolustus” on oikeasti hyvin epänormaalia, poikkeama. Sitä harjoittavat ovat joko toisten suostumuksetta rääkkäämisestä syttyviä kielteisiä poikkeuspersoonia tai ajattelemasta kieltäytyviä epäitsenäisiä orjamieliä.

Ajatteleva, eettinen ja yksilöllinen ihminen on siis aina väistämättä aseistakieltäytyjä. Näin on, koska niin kutsutun maanpuolustuksen vanhentuneesta kämynationalismista ja kurista kurin vuoksi koostuva sisältö alkaa tökkiä viimeistään joutuessaan sietämään sitä päivittäin; järjestelmän "rekrytointi" näet perustuu alkeelliseen petkutukseen.

"Niin kutsuttu maanpuolustus on petkuttaen täytäntöönpantua kämynationalismia ja kuria kurin vuoksi."

Minä tyypittelen aseistakieltäytyjät eettisiksi, uskonnollisiksi ja poliittisiksi, mutta kirjoitan näin vain havainnollistamissyistä. Sinun ei missään tapauksessa tarvitse olla tietynlainen, jotta kelpaisit; riittää, ettet tahdo tehdä väkivaltaa tai sotia. On ajattelun merkki, jos myös ajoin sanoitat itse itseäsi uudelleen. Rohkeaakin se on.

Pasifismi eli taistelemasta kieltäytyminen tai väkivallattomuus on tänään pahemman kerran ylikäytetty, väännelty ja varastettukin puolittainen vitsi. Heh, johan on aikoihin eletty, kun viisikymppinen keskipohjalainen aktiivireserviläinenkin kehtaa kutsua itseään sellaiseksi osana omaa tarinaansa/henkilökohtaista brändäystään.

Sana on kuitenkin yhä jonkinverran tarpeellinen, koska henkilökohtainen suhde väkivallankäyttöön määrittää tietyllä tavalla aseistakieltäytyjyyttäkin. Toinen keskeinen käsite on maanpuolustus, jonka kirjoitan tälle riville, vaikka juuri äsken parhaani mukaan käsitettä pilkkasinkin. Tarkoitan maanpuolustusratkaisua.

"Aseistakieltäytyjän ei tarvitse olla tietynlainen kelvatakseen. Riittää, ettei tahdo tehdä väkivaltaa tai sotia."

Minä en ole Suomen aseistakieltäytyjiä tutkinut enkä tunne heidän vakaumustensa kokoonpanoa yleistämistä edellyttävällä varmuudella, mutta jokatapauksessa väitän noiden käsitteiden kertovan aika paljon myös yksilöstä. Silti, onneksi kohta 40 vuoteen maassa ei ole tarvinnut todistaa mitään jollekin pelleilylautakunnalle.

Älä siis luule, että olet epäkelpo, jos hyväksyt itsepuolustusväkivallan. Se on militarismista eli sotilaiden ylivalta-asemasta johtuva silmänkääntötemppu, jolla sotalaitoksen kuukausipalkka tai reservinhöpsöliini koettaa ajaa sinut ähäkuttiin. Sitä ne ovat yrittäneet koko niin sanotun yleisen asevelvollisuuden ajan.

Sinun ei siis pidä kuvitella, että väkivallasta tai maanpuolustusratkaisusta puhuminen on helppoa. Ylivaltainen valkoinen ev.lut. fennougri heteromies haluaa etuoikeuden kurittaa heikkoja sekä holhottavia. Myös aivan liian monen työ, tulot, ura ja kaikki muukin riippuvat ”yleisestä asevelvollisuudesta”; niistä he eivät luovu sovinnolla.

"Itsepuolustusväkivallan hyväksyminen ei vielä tee epäkelpoa aseistakieltäytyjää. Se on pelkkä silmänkääntötemppu."

Tänään mokomat historianvääristelijät väittävät, että rauhanaktivistit olivat Neuvostoliiton hyödyllisiä idiootteja, jotka vastustivat jokatoista ydinasetta. Tai haukkuvat ”taistolaiseksi”, koska eivät ymmärrä kotoperäisten valtiososialismilinjalaistemme olleen itseasiassa aivan hirveitä militaristeja.

Siinäkään ei ole mitään vikaa, että armeijasta kiinnostuneet käyvät sen säilyttäen nykyisen sosiaalisen ja oikeudellisen asemansa; tätä taas sanotaan vapaaehtoiseksi asepalvelukseksi. Mehän elämme jo nyt tosiasiallista valikoivaa asevelvollisuutta, mutta jos sanot tämän julkisen salaisuuden ääneen, siitä suututaan.

Aseistakieltäytyjyys nimittäin rikkoo raskaasti ”normaalia” ja tavanomaista viisautta vastaan; siksi tunnustautumalla sellaiseksi julkisesti vetää päälleen määrättömästi halveksuntaa, tyhmiä kysymyksiä sekä käännytysyrityksiä. Äänessäolevat ressukat ovat määritelleet itselleen liian ahtaan identiteetin, jota nyt puolustavat vihapäissään.

"Aseistakieltäytyjien haukkujien identiteetti, jota he nyt puolustavat vihapäissään; on liian ahdas."

Kuinka rohkea pitää olla, että alkaa aseistakieltäytyjäksi? No, sanotaanko näin; sinä et tätä lukiessasi oikeasti tunne omia hengenvoimiasi, joten jätä väliin niiden käyttö selittämään elämänvalintojesi kapeuttakin. Sellaisiin turvautuvat vain militaristit ja heidän juoksupoikansa, mutta eivät juurikaan vapaat ihmiset.

Jokaisessa ihmisessa on jonkinverran omaneduntavoittelua, kohtalonpalvontaa ja mukautujaa. Toisissa sitä on niin paljon, että he tekevät vain luullakseen viisaita valintoja. Kolmansissa taas sitä on liikaa, jotta sen paremmin aseillaheilujat kuin aseistakieltäytyjätkään haluaisivat hyväksyä heidät joukkoonsa nikottelematta.

Siksi aseistakieltäytyminen on pitkälti myös kypsyyskysymys, joka kertoo paljon siitä mistä sinussa on oikeasti kyse. Teetkö itse omat valintasi, vältteletkö niitä loppuun asti massan mukana kulkien vai oletko liian sopeutumaton ja ihmistenkohtaamisrajoitteinen elääksesi itsenäisesti sekä vapaalla jalalla?

"Aseistakieltäytyminen on kypsyyskysymys, joka kertoo aika pitkälle totuuden sinusta ihmisenä."

Arndt Pekurinen oli paitsi poika, veli, aviomies, isä ja yksityishenkilö; hänestä tuli kaksinkertainen marttyyri sekä on niin lähellä pyhimystä kuin aseistakieltäytyjäliikkeessä vaan olla voi. Ilman Pekurista ei olisi siviilipalvelusta; hän lanasi tien mitä nyt reunustavat lukuisat järjestelmän peittoamisesta saadut voitot.

Ennen Pekurista armeija oli menestyksekkäästi pakottanut kaikille asepuvun päälle vaikka väkivalloin; sitten joko simputtanut kuuliaiseksi, häpäissyt työpalvelusvelvollisena, heittänyt kurikomppaniaan tai teljennyt vankilaan normaalistaakseen ”aseistakieltäytymisongelman”. Nyt se ei enää onnistunutkaan.

Siinäkin olisi jo ollut kyllin yhden miehen elämäntyöksi. Esitaistelijansa uhrausten kautta kautta siviilipalvelusmiehet saivat tunnustetun aseman, josta säädettiin laki. Laki, joka ei vielä vuosikymmeniin tunnustanut omantunnonvapautta sota-aikana niin kutsutussa maanpuolustuksessa. Se myös koitui hänen kohtalokseen.

"Ennen Pekurista armeija oli normaalistanut aseistakieltäytyjät olemattomiin. Nyt se ei enää onnistunut."

Lakia näet sovelsivat kierot ihmiset; he luulivat Arndt Pekurisen olevan samanlainen moraaliton matelija kuin ovat itsekin, joka tosipaikassa tottelisi pelkurina. Nämä mokomat ihmisen likiarvot ja irvikuvat pelleilivät hänen hengellään; surmattuaan Pekurisen olisivat vielä häpäisseet hänen jäännöksensäkin hylkäämällä ne korpeen.

Arndt Pekurinen oli klassinen eettinen aseistakieltäytyjä; pasifisti, joka kohtasi kuolemansa sanoen "miksi ihmisiä teurastetaan koskei niitä syödäkään". Sitten hänet miltei unohdettiin, koska pinnalle nousivat toisenlaiset tapaukset; oli esimerkiksi Jehovan todistajat, Karvian erityistyölaitoksen kurjuus ja kulttuuriradikaalit poliittiset.

Voiko militarismi Suomessa lopultakin niin sanotusti yleisistä syistä niin huonosti, että sen asema murtuu? Vannomatta paras. Nationalistinen populismi on valttia puoluepolitiikassa ja koko ikäluokan kutsuntoja hypetetään vaikkei "jokainen Suomen mieskään" ennen palvellut; se menneisyys on pelkkää kuvitelmaa.

Aseistakieltäytymisestä, osa 2, sinun uskontosi ja maanpuolustus

Aseistakieltäytymisestä, osa 3, velvollisuus vai pikkumaista moralismia?