Miksi kukaan ei puolusta hyvinvointivaltiota?

Poliittisen (kesä)keskustelun tärkeimmät asiat ovat olevinaan väitetty hallituksen kaatuminen ja kenestä tulee Perussuomalaisten puheenjohtaja. Juuri siksi niillä ei ole mitään merkitystä, koska kaikkein keskeisimmistä isoista asioista ollaan yhtä mieltä; eletään hyvinvointivaltion romutuksen/jälkeistä aikaa.

En yllättynyt, että useat eivät montaakaan sekuntia edellistäni lukeneet; enhän tyytynyt tarjoamaan narsistista tyydytystä näkymättömälle marginaalijoukolle, joita yhteiskunnan vahvat käyttävät hyväksi, mutta eivät arvosta pätkääkään. Heh, minkähänsortin viranomaisia ne tuonkin pääkirjoituksen ”muut turvallisuusalan työntekijät” olivat?

Siispä; jatkamme siitä mihin viimeksi jäätiin, eli Vihreiden köyhyystutkija-puheenjohtajan Iltalehtiseen keskustelumaneeriin s.o. tappeluposeeraukseen. Myrskyvaroituksesta melskataan ja vihjaus on, että hallitus olisi muka kaatuvinaan, jos syksyn budjettiriihessä eivät ilmasto- ja työllisyystavoitteet etene.

"Poliittisessa (kesä)keskustelussa on olevinaan tärkeintä hallituksen kaatuminen ja Perussuomalaisten puheenjohtajuus."

”Me olemme valmiita paikallisen sopimisen edistämiseen. Olemme valmiita sosiaalipolitiikan uudistamiseen, joka kannustaa ihmisiä tekemään enemmän töitä, sekä työmarkkinoiden uudistamiseen muuttamalla ansiosidonnainen työttömyysturva suhdanneperusteiseksi”, minä lainaan Kreeta Karvalan lainanneen Maria Ohisaloa.

Paikallisen sopimisen edistäminen on joko turha hiilidioksidipäästö, joka jätettiin tarkoituksella kompensoimatta; tai sitten se on antikollektivismia eli pahasta. Ymmärrän kyllä; jos hienojen ihmisten kesken joku piertä römpsäyttää, ei ole tapana sen paremmin röhönauraa kuin paheksuen tivata anteeksipyyntöäkään.

Mutta mitä, jos puheenjohtaja Ohisalo on tietämyksestään ja ymmärryksestään huolimatta niin räikeä, ettei hän piittaa työväenluokkaisten ressukoiden palkoista ja eduista vähääkään? Siis sensortin sosiaaliliberaali-talouskonservatiivi, josta on vain oikein kurjistaa vahvoja haalariparsi yllään, koskei ole heille vähääkään solidaarinen.

"Paikallisen sopimisen edistäminen voi olla kompensoimaton turha päästö tai antikollektivismiakin eli pahasta."

Sosiaalipolitiikan uudistamisen voi ymmärtää kahdella tavalla; pinnallisesti puhutaan kiristyksistä, leikkauksista ja kovemmasta täytäntöönpanosta kaikkinensa. Syvemmin kyse on siitä, että Vihreät ovat todellisuudessa oikeistolainen puolue, jonka ihanneyhteiskunnassa ei ole hyvinvointivaltiota vaan kansalaispalkka.

Kansalaispalkka tai perustulo; sano kuinka tahansa, mutta jokatapauksessa se on hyvinvointivaltion tuho. Tietämättömyydensekaisuudessaan se on jonkun kahelin liiallisesti matematiikkaan mieltyneen eläjän laskueksersiisi, mikä ei toimi tosipaikassa. Ei, jos valtiolta puuttuvat omat uusiutuvat luonnonvarat eli pohjaton kassa.

Jos pyrkynä on totinen piruus työtätekeville tai vailla oleville, kaikkien etuuksien yhteenklimppaaminen purkaa syyperusteen, mikä on hyvinvointivaltiolle olennaista. Niinikään, mokoman maksun sisäisen tasapainon ja ulkoisen arvon ylläpitäminen on aivan liian hankalaa; siispä, tämä kädenpuristus voi alkaa koolla muttei ole kultaa.

"Perustulo voi olla kädenpuristus, jonka nimitarkenne alkaa koolla, mutta kokonaisuus ei ole ainakaan kultainen."

On sinänsä samantekevää, että tuleeko mokomasta häksyttimestä brittimallinen köntsäsumma vai uusinta kaheliutta oleva täysi-ikäisenä käyttöön saatava ”tili”. Jokatapauksessa; sillä sekunnilla julkinen valta irtisanoo huolenpitovelvoitteen ja yleiskattavuuden periaatteet, jolloin hyvinvointivaltio rytisee sortumisensa edeltä.

Tässä yhteydessä työnteon luukuttaminen on ainakin juuri sitä itseään; puhutaan moneen suuntaan yhtä aikaa se mitä siellä oletetaan haluttavankin kuulla. Ja niin on ansiosidonnaisen mulkkauskin; se on vuoden muotiteema, jolla Vihreät haluavat viestiä jokaiselle, että ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi kaikki on kaupan.

Sellainen on jokatapauksessa hyvinvointivaltion romutuksen tai tuhon jälkeisen ajan puhetta, uusinta liberalismia. Että kaikki oikeudet on peruttu ja jokaisen on itse tehtävä oma onnensa. Höpöhöpö. Ihminen ei päätä omaa syntyään eikä turvaa, hoivaa, kasvata ja kouluta itseään päälle parikymppiseksi asti; sitten siirtyen sujuvasti voittajaksi.

"Irtisanouduttaessa huolenpidosta ja yleiskattavuudesta hyvinvointivaltio rytisee sortumisen edeltä."

No, mikä erottaa toisistaan Riikka Purran ja Sakari Puiston? Purra on nationalistis-populistinen kiljukaula, jolla on valitettavasti kyky meiningin ja valovoiman kuvitelman luulotellulla yhdistelmällä panna massat hurraamaan innostuneesti kylmälle politiikalle, joka on suunnattu sitä itseään vastaan.

Siispä, jos haluat ikioman Margaret Thatcherin, joka tekee Suomesta 11-vuotisen helvetin köyhällistölle ja kurjallistolle; nyt on aika juosta peräsuoli pitkällä, postata sormet ruvelle sekä huutaa ääni käheäksi asti. Mutta tämä saattaa myös osoittautua silkaksi ulkopinnaksi; nimittäin se, kuinka sulavasti tai karkeasti kukin esiintyy.

Sakari Puisto taas oli rutinuiva, joka soinipersunakin pyrki asiantuntemuksellaan parhaansa mukaan teilaamaan turvapaikanhakija-aallon maahamme huuhtomien onnettomien työmarkkinamahdollisuudet jo ennalta. Siitä puhumattakaan, että kun päämies-Lindström meni ihan siniseksi; hän vain kiitti, kätteli ja poistui paikalta.

"Riikka Purran ja Sakari Puiston erottaa toisistaan lähinnä ulkopinta eli esiintymisen sulavuus tai karkeus."

Puistossa ei mahdollisesti ole edeltäjänsä, Jussi Halla-ahon, kaikkia vikoja tai ainakin hän hillitsee itsensä mestarillisemmin kuin Mestari itse, mutta mielipiteet sekä maailmankatsomus eivät välttämättä ole yhtään paremmat. Haetaanko nyt kaunista kasvoa keulakuvaksi vai nukkepuheenjohtajaa tiiviiseen käsiohjaukseen? Kenelle?

Molemmista on yhdessä mainittu, että he olisivat sentään selkeä edistys törkeyteen, jolla tuo puolue normaalisti briljeeraa; ja, heh, ettei kumpaakaan kandidaattia julkisesti tunneta sen paremmin putinismin ihailusta kuin kiinalaisista bisneskuvioistakaan. Minä sanon; vähät turposta, jos hyvinvointivaltion romutus jatkuu.

Suurin poliittinen ongelmamme on siis väestön kesken voimalla leviävä empatian puute, vahingonilo ja soveliasta räikeästi suurempi epäluuloisuus. Katsotaan, että kaikki on kunnossa kunhan itse, läheiset sekä kuppikunta saavat; muista viis tai sen likiarvo. Siksi kukaan ei ole puolustanut hyvinvointivaltiota enää 1990-luvulta lähtien.