Aseistakieltäytymisestä, osa 3, velvollisuus vai pikkumaista moralismia?

(Kuva: Jari Kähkönen) Tämä lähetettiin tilaamatta ja peruminen
vaati koko työpäivän mittaisen sähköpostinvaihdon. Oikeasta
yläkulmasta on poistettu henkilökohtaisia tietoja.

Postaussarjan kolmas ja viimeinen teksti käsittelee poliittista aseistakieltäytyjyyttä. Johan on kumma sanapari! Kuulostaako käsite ristiriitaiselta vai jo suorastaan pähkähullulta? Että jos laki tai politiikka on väärä, ei silti tuosta vain voi omalla päätöksellä jättää velvollisuuttaan täyttämättä.

Höpöhöpö. Toisinaan valtiota on pakko uhmata, koska muuten se ei muutu paremmaksi. Nimittäin; ehkä jossain John Locken Englannissa 1600-luvulla valtiollinen valta oli vielä niin heikko, että tyranniaksi muututtuaan sen saattoi kumota pois ja korvata paremmalla. Näin tämä ei muuten ole mennyt enää aikoihin.

Tämän sarjan edeltävät osat lukeneet ovat selvillä asevelvollisuuteen liittyvästä vuolaasta petkuttamisen, väkivallan ja salailun perinteestä. Siihen on syynsäkin; eihän nyt valtio vailla väkivallan, lainsäädön ja verotuksen alueellista yksinoikeutta ole kummoinenkaan. Tämä oli lähtöjään Max Weberin ajatus, jos itseopiskelu kiinnostaa.

"Jos laki tai politiikka on väärä, ei silti voi tuosta vain omalla päätöksellä jättää velvollisuutta täyttämättä. Höpöhöpö." 

Mutta aivan niinkuin yleisestä kuvasta oikeasti poikkeavat ihmiset vanhastaan tietävät; mokoma monopoli on niitä kuuluisia mielikuvitusasioita. Jos poliisi ei ehdi ajoissa paikalle, auta sinua tai reagoi yhteydenottoosi mitenkään; se on voivoi, et saa edes yrityslahjaa pahan mielen lohdutukseksi.

Joukkopuoluedemokratian hitaus ja huonous on jo niin vanha vitsi, että tuskin sitä tarvitsee paljoa perustella. Jos siis asevelvollisuuden syntyperä on 1800-luvun roistohallitsijoiden seikkailusodat, sopii kysyä kuinka nykyaikainen kansalaisyhteiskunta pystyy hallitsemaan myös sotaväkeänsä? Ei se helppoa olekaan.

Poliittisena aseistakieltäytyjänä; tarkemmin sanoen antimilitaristina ja anarkistina, olen itsekin todennut väitellessäni kummallisen oletuksen. Jos minä sanon, että armeija tyytyy siihen mitä saa ja on hiljaa; vastaväittäjä voi nimellisesti olla samaa mieltä, mutta silti ymmärtää armeijan määräävän mitä ottaa sekä vielä saavankin sen.

"Valtion lainsäädäntö-, verotus- ja väkivaltamonopoli on mielikuvitusasia, joka ei oikeasti takaa mitään."

Se on vähän kuin ajatus, että olen muka kieltäytymiseni vuoksi ylipäätään kelvoton vapaamatkustaja ja erityisesti peräti huijari koskei laissa mitään politiikasta tai anarkismista sanota. Älä jauha paskaasi enempää, haiset jo kyllin; kiitos vaan. Pääsi on täysi armeijamyönteisyyttä eikä mikään sitä kääntäisi, tajusin!

Olen poliittinen aseistakieltäytyjä, koska kyseenalaistan vakinaisen armeijan olemassaolon oikeuden ja epäilen valtion väkivaltamonopolia. Käytännössä antimilitarismini ja anarkismini etusijajärjestys vaihtelee enkä ole kummassakaan asteikon rankimmasta päästä. Jokainen sivari on yksilö, jolla on oma kanta kaikkeen.

Itsestäni en periaatteessa välitä kirjoittaa, koska olen jo ehtinyt kyllästyä pelleilyyn, jossa minun niin kutsuttu omantunnonarkuuteni eli ”mielipiteeni” asetetaan väitettyjä turvallisuuspolitiikan tosiasioita vastaan. Niinpäniin; on siis pahasta, jos populisti pitää teitä näin pellenä, mutta itse voitte kyllä normaalistaa asioita samalla tavalla?

"Aseistakieltäytyjänä kyseenalaistan vakinaisen armeijan olemassolon oikeuden ja epäilen valtion väkivaltamonopolia."

Muistithan, että ihminen on eloonjääjä ja sopeutuja; lähes mikä tahansa siis käy, kunhan mielenrauha säilyy. Uskottelet asevelvollisuuden olevan..heh..tasapuolinen; tai ettei ongelmaa ole, koska vapautuksen saa helposti. Etkö tosiaan käsitä maailmankuvasi olevan armeijamyönteinen eli katsovasi kaikkea sen kautta?

Niin. Onneksi meillä tosiaan on laki, joka sanoo siviilipalveluksen olevan mahdollinen ja valinnan pätevän kriisiaikanakin. Sinne voi hakea ennen armeijaa, sen aikana tai vielä reservissäkin. Varareserviin kuuluvaa hidastaa vain motivoitumaton byrokratia, koska senikäiset eivät ole enää täydennyspalvelusvelvollisia.

Poliittisella aseistakieltäytyjällä ratkaisee oma yhteiskuntakäsitys eli suhde väkivaltaan ja armeijaan kuten kaikilla kieltäytyjillä, mutta asioita pohditaan toisella tavalla. Paljonko johtajavaltaisia menetelmiä voidaan sallia luisumatta Hannah Arendtin määrittelemään totalitarismiin? Oma pohdinta ei muuten sitten tarkoita mitään QAnonin kaninkoloa.

"Yhteiskuntakäsitys ratkaisee. Paljonko johtajavaltaisuutta voidaan sallia luisumatta totalitarismiin?"

Jos valitsee tämän polun, ymmärtää nopeasti mitä vakaumus tarkoittaa, vaikka onneksi tänään aseistakieltäytyjiä ei sentään kohdella yhtä karusti kuin on joskus ennen tehty. No, joku jalkaväki-idiootti tai reservinhöpsöliini pyrkii saamaan ähäkuttiin, löytämään sanomisistasi ristiriidan ja viemään huomion toisaalle.

Heidän moraalisen paniikkinsa vuoksi keksittiin vakaumuksentutkintakin 1950-luvulla, kun kieltäytyminen ei loppunutkaan toiseen maailmansotaan. Eikai kukaan vaan pinnaa "velvollisuudestaan"? Ilmiön lisääntyessä osa tutkinnoista alettiin suorittaa sotilaspiireissä, mutta valtion lautakunta jatkoi aina vuoteen 1987 asti.

Toisaalta, onko epäily ihme? Muuttuivathan monet 60-luvun kulttuurivasemmistolaiset pasifistitkin vain muutamassa vuodessa kovan linjan kommunisteiksi ja hirveiksi militaristeiksi. Kyllä todellinen vakaumus on enemmän kuin mielipide; se ei muutu tuosta vain. Niin sanottu velvollisuuskin taitaa siis olla pelkkää pikkumaista moralismia.

"Todellinen vakaumus on on enemmän kuin mielipide. Onko sinun velvollisuutesi pelkkää pikkumaista moralismia?"

Minäkin siedin aikani kuria kurin vuoksi ja kämynationalismia en vain tunnistanut. Kääntymykseni lähtökohta oli joutua kasvotusten asevelvollisuuden toimeenpanon kierouden kanssa, koska yht'äkkiä tyhmä pikkujuttu olikin iso ongelma. Pystyn silti yhä kieltäytyjänäkin hyväksymään, että joku käy armeijan ja harrastaa reserviläisyyttä.

Reservinsivarin loppusota -kirjassani annoin kolme neuvoa: lue, katsele ympärillesi sekä ajattele asioita. Jos minkään yleistyksen poliittisista sanoisin, tämä olisi se. Toki, samaa tekevät osin kaikki kieltäytyjät, mutta poliittisten kohdalla se on tunnuslauseellisesti olennaista; eettisillä ja uskonnollisilla on toiset painotukset.

Poliittisen aseistakieltäytyjän vakaumus ei silti ikinä ole tentti, jossa pitää erottaa skutnabbilainen Jehovan todistajasta tai osata tolstoilaisuuden oppi. Humppahumppa. Hän ei snobbaile, vaikka onkin lukenut muutaman kirjan sekä kynä soljuu ja/tai puhe käy! Tosiaan, on nekin keillä katse on maailman sijasta henkilökohtaisessa elämässä.

"Kirjassani annoin kolme neuvoa: lue, katsele ympärillesi sekä ajattele asioita. Ne kelpaisivat tunnuslauseeksi."

Poliittisella kieltäytyjällä ei ole aina tarvetta vaikuttaa ihmisiin ja yhteiskuntaan; julistaminen on jokaisen oma asia. Vakaumuksellinen on näet yleensä miettinyt asioita kyllin, että tämä kysymys ei ole hänestä kiinnostava. Vain puhdasoppisen, mustavalkoistajan tai vallankäyttöön mieltyneen vakaumus on aina horjumaton.

Minä olen reservinsivari; se kirjoitetaan yhteen, koska en suorittanut nuorena koulutus- ja työpalvelusjaksoja vaan tein ratkaisuni vasta vanhalla ikää. Silti, santsimarssi se oli edessä minullakin, kun reservistä erosin. Nyt saisin olla niin sivari kun haluan, jos vain vaikenen seurassa sekä muutun näkymättömäksi yhteiskunnassa.

Olen jo tottunut siihen, että niin kutsutut keskustelut hiljenevät äkkiä ellen selittele valintaani, kuuntele vinoilua tai anna luennoida itselleni. No, toisaalta; me poliittiset kieltäytyjät olemme usein aika uhmakkaita ja äänekkäitä. Mutta kyllä minuun silti sattuu, jos vihjataan että olen täyttä ihmisarvoa vailla pelkästään vakaumukseni vuoksi.