Jos sinä olet sisällä ja tuo on normaali – pysyn ulkona sekä vähemmistössä

Ihminen on tietoinen sosiaalinen eläin, joka kommunikoi kielellä; siitähän ne vaikeudet yleensä alkavatkin. Kun tässä ympärilleen katsoo, päätyy puuskahtamaan, että jos sinä olet sisällä ja tuo on normaali; minä ennemmin pysyn ulkona sekä olen yhden vähemmistö.

Luin männälauantaisen Hesarin lauantaiesseen, kun Radio Suomen Itä-Suomen iltapäivän juontaja Tapio Räihä puffasi sitä lähetyksessäään. En ole lukenut innoittanutta Christopher Laschia, mutta tohdin sanoa etten osta teesejään ihan täysin. On epänyansoitua katsoa parempi ”oma maailma” ja ”koko maailma” eri asioiksi.

Siksi dystopiakin lievästi ontuu; taidetaan puhua enemmänkin 70-lukulaisesta aikalaisten yhteiskuntakriisistä, joka on kaikkein suurimmillaan hyväksikäyttäjien juoksupoikuuden, päättömän hedonistisen bailaamisen ja Laschin tapaan ajattelevien amerikkalaisessa kolmikentässä. Että miksi Suuri Yhteiskunta näyttää nyt tältä?

"Jos sinä olet sisällä ja tuo on normaali, pysyn ennemmin ulkona ja vähemmistössä."

Narsismibuumi on kyllä silti ehdottomasti olemassa. Maailma muuttui tuolloin huonompaan suuntaan, mutta aiheuttajissa oli muitakin tekijöitä kuin yksittäiset sormellaosoitellut. Esimerkiksi heidän kademielet ja ahdaspäät vihaajansa, joihin nähden suhteellinen keskinkertaisuuskin voi vaikuttaa suorastaan ylivoimaisuudelta.

Sellaisen ne haluavat repiä alas, nolata, saada raivoamaan ja kuulla kuinka hän valittaa. Tarkoitus on kuitenkin vain nauraa vahingoniloisesti, sekä tirkistellä kiinnostavaa erilaista; jotakuta, mitä eivät itse uskalla, voi tai osaa olla. Itse ne sen epäaidoksi sättimänsä ”julkkiksen” imagonkin luovat. Muuhun eivät pääse käsiksi.

Minäkin sanon nykyään ihan suoraan, että ennemmin nolla lukijaa kuin turhien, pahantahtoisten ja vanhaa kaunaa kantavien roska-astiana. Tuostapa näkyi Anna-Leena Härkönenkin äskettäin Avussa kolumnoineen. Mieleeni johtui, että jospa moni draamakuningas tai -kuningatar; perverssiä kyllä, ihan tykkää haukkumisesta?

"Maailma muuttui huonompaan suuntaan, mutta aiheuttajissa oli muitakin kuin yksittäiset sormellaosoitellut."

Siispä, mahtaa se olla pienimuotoinen henkilökohtainen kriisi, kun kukaan ei haukukaan. Miksi? Eihän toinen ollut välttämättä sinusta kuullutkaan, merkitset hänelle liian vähän välittääkseen tai sitten odotapa vain tyynesti vuoroasi. Jos kerran on sokea itselleen, eikä käsitä tai myönnä olevansa patologisesti huomionkipeä.

Mitä jos väitetty erityisyys oli silkkaa sattumaa tai perustui oloihin mitkä eivät enää ole olemassa? Sitäkin ajattelin, kun luin Lieksan Lehden molemmissa numeroissa olleesta poliisiteemasta. Sanoin jo tovi sitten, että mitä te poliisiasemaa itkette; murehtikaa siitä, jos koko alueella on vain yksi ainoa partio. Nyt toistin itseäni.

Kontiolahden seurakunnan kirkkoherra sai Kuopion tuomiokapitulilta varoituksen; se tiedettiin jo päiväkausia sitten, mutta talouspäällikön potkuista ja johtoryhmän palkankorotuksista luin vasta torstaina Pielisjokiseudusta. Johan oli osoittelevaa, aiheetta yksityiskohtia droppailevaa ja vatvovaa työtä; jotten paremmin sano.

"On pienimuotoinen kriisi, kun ei haukutakaan. Sinusta ei oltu kuultukaan, olet vähäpätoinen tai odotapa vuoroasi."

Potkuista ei sitä ennen ollut riviäkään printissä eikä netissä ja sen paremmin varoitettua kuin prosessin käynnistäjääkään ei haastateltu; niin, ja nyt sen jutun muuten kirjoitti kirkkovaltuuston varajäsen Suvi Palosaari. Valtuuston puheenjohtajan repliikki palkoista oli kökköydessään häkellyttävä. Vilpittömästikö? Huh-huh.

Viikko Pohjois-Karjalan pääkirjoitussivun kolumnistina oli kansanedustaja Tuula Väätäinen(sdp), joka niin sanotusti halusi niin kutsuttua keskustelua oletetusta poliisiväkivallasta mielenosoituksessa mikä ehkä jopa nimettiinkin. Hän kai sitten oli itse vastaan, mutta niin myöhään ja mitäänsanomattomasti ettei kukaan sitä tajunnut? 

Ja pitihän se arvata, että ei viikko pääty vailla omakohtaistakin kokemusta. Kun torstaina menin Artteliin Ukrin iltaan, minulle näytettiin Outokummun Seudun Outopiajuttu, jonka olin lukenut ensikerran noin puolitoista kuuta sitten. Voi hyvä tavaton mikä aviisi, nauroin. On pikkutöppiä, virheitä ja emämunauksia; totisesti.

"Potkuista vaiettiin, varoitettua tai prosessin käynnistäjää ei haastateltu ja jutun teki kirkkovaltuuston varajäsen."

Outokumpulaisille ei kai sitten olisi kuitenkaan saanut nauraa; näin päättelen näkemistäni reaktioista. Täkäläiset paikallislehdet ovat totisesti luku sinänsä, mutta siinä kohtaa, kun tekemiset ovat toimituksellisella palstalla omalla nimellä ja vieläpä ottaa siitä rahaa; lakkaa samalla olemasta meidänsejase. Ei voi olla molempia.

Korkea-arvoinen toveri varapuheenjohtaja taas pohti jälleen kerran ääneen Karjalaisen ratkaisua poistaa tapahtumapalsta paperilehdestä, kun korjasi astioita; vihjaus talosta sisältä oli kuulunut, että talous oli kuristanut vähentäen palstatilaa. Minä siihen, että alkoivat sitten sopeuttamisen oman tuotteen arvon huonontamisesta.

Se on juuri niin. Teko oli Karjalaiselta yhtäsuuri tyhmyys kuin tuotantoyrityksessä ensitöikseen lopettaa markkinointi matalasuhdanteessa; ei-puoluesidonnaisen yleissanomalehden päätehtävä on nimittäin yhdistää toisiinsa myyjä ja ostaja. Muuten jää tekemättä kaikki muukin, joka kernaasti mainitaan sitä ennen.

"Varapuheenjohtaja pohti tapahtumapalstan poistamista; vihjaus talon sisältä kuuluu, että talous kuristi."

Siksi en voi kuin suhtautua sangen ironisesti ajatukseen sisällä olemisesta, normaliteetistä, suosiosta ja menestymisestä. Kenelle tai mitä varten sinä oikeasti työsi teet? Sitä sietäisi useiden meistä pohtia, mutta tiedän jo ettei vastauksesta yleensä tule kaksista silloinkaan, vaikka joku toinen kysymyksen esittäisikin.

Siitähän minä en rupea murhetta kantamaan; pitäköön hyvänänsä, kukin omista syistänsä tai vaikka sitten vikojensa villitseminäkin. Yhdentekevää. Hah, siinäpä päänsisäinen vallankumous kerrassaan; on useampiakin elämäntapoja kuin esiintyminen tai olla yleisössä. Mutta sen jos valitsee, aina ne ottavat jotenkin itseensä.