Maailmanparannuskirjoitus

(Kuva: Jari Kähkönen) Huvikseni painatin joskus messuilla; minä tuo päässä missään
oikeasti kulje.

Nuoruudenammatin toveri pääluottamusmies sanoi otsikon sanan liki 20 vuotta sitten, kun näki minun kirjoittavan nimimerkillä keskustelupalstalle, koska silloin ei paremmasta tiedetty. Hän oli julkisen tietolähteen mukaan kristillisen vähemmistökirkon jäsen, mutta ei itse koskaan tuonut asiaa esiin työpaikalla.

Olisi kuitenkin erikoista, jos moinen isosti lähtökohtiin vaikuttava asia ei näkyisi minäkuvassa, ihmiskäsityksessä ja maailmankuvassakin. Mutta kuka antaa kenellekään oikeuden soveltaa niitä toisiin ihmisiin? Se tulisi älytä jättää tekemättä, mutta moinen taittunee vain harvoilta pyhimyksenkaltaisilta poikkeusyksilöiltä.

No, seuraako pyhimyskehävaatimuksesta, että vain lähinnä vihainen ja itseltään puuttuvaa valtaa haluava somehuligaani, joka ei edes tiedä käyttämieni termien sanakirjamerkitystä; on liikkeellä oikeutetulla asialla? Tuskinpa. Mokoma ei tuntisi vilpitöntä mieltä, vaikka se purisi häntä persuksiin.

"Kuka antaa kenellekään oikeuden soveltaa minäkuvaansa, ihmiskäsitystään ja maailmankuvaansa toisiin?"

Kerranpa istuin pitkää yötä läppärin edessä, kun toisella silmällä katsoin ruotsalaisen feministipuolue FI:n puheenjohtaja Gudrun Schymanin haastattelua SVT:llä kuvaputkitelkkaristani; juuri muuta en siitä enää muista kuin että valta nostattaa vihan. Siksi; hän järkeili, feministit saavat niin paljon kuraa niskaansa.

Siinäpä verrokkia konsanaan, mutta kyllin monta muistivihkoa on suojakansieni välissä käynyt, että olen nyt kypsä sanomaan ajatuksen ääneen. Jos olisin arvannut, että mikä jumalaton riemu päätoimittajuudestani nousee; olisin sanonut sivuston leiskaa hienosäätäneelle IT-miehelle, ettei laita yhteystietolaatikkoon titteliä lainkaan.

Niinikään; olen elänyt sanomalehtiperinteessä, jossa pääkirjoituksia ei allekirjoiteta ja puhuttelu on epäsuora; me-muotokin sallitaan, jos se on tarpeen. Mutta, jos kanssakeskustelija ei edes ymmärrä yleisönosaston ja toimituksellisen tilan eroa; tohdin epäillä, että väitetty näkemystenvaihto jää hedelmättömäksi.

"Jos kanssakeskustelija ei ymmärrä edes yleisönosaston ja toimituksellisen tilan eroa, keskustelu jäänee hedelmättömäksi."

Sellaisia somehuligaanit ovat. Luulevat, että palautelomakkeellinen hävyttömyyksiä, mitkä on sitäpaitsi kirjoitettu lauantaiaamun pikkutunneilla ilmeisen päissään; voisi koskaan olla julkaisukelpoinen, vaikka ohessaan olisivat kerrankin oikea nimi sekä yhteystiedot. Eivät ne koskaan paremmiksi kasvaneet; kärsivällisyys oli turhuutta.

Mitä muuta voi odottaa asiat tahallaan toisiinsa sotkevilta kapeakatseisilta matalaotsilta? Sen voin nyt ajan kypsyttyä sanoa, että olennaisesti parempia eivät ole muun alan valittavat kaunosielut tai journalistitkaan; kysymys on osumisesta ja uppoamisesta, joka vie heiltäkin aina kaiken itsehillinnän sekä käytöstavat.

Eikä tämä mikään uusi asia ole. Eino S Repo kertoo Pihlajanmarjat -muistelmakirjassaan, että jo V.A. Koskenniemi haukkui vastustajiaan 1940- ja 50-luvuilla muulla kuin omalla nimellään sanomalehteen lähetetyillä kirjoituksilla. Niinpä. Ei se aina suju niiltäkään, joiden piti jo olla sivistyneitä sekä osata käyttäytyä.

"Kysymys on osumisesta ja uppoamisesta, mikä aina vie heiltä kaiken itsehillinnän sekä käytöstavat."

No, parantuiko maailma kirjoittamalla? Jaa-a. Eiköhän ole niin, että vaikka se olisi edes vähän muuttunut, silti samat onnistuisivat kääntämään toteavan maininnankn aiheettomaksi kunnian ottamiseksi. Ei maksane vaivaa vastata; väite on ala-arvoinen, ja jääköön tekijänsä omalle vastuulle. Eivät kaikki ole kuin sinä; usko jo, huviksesi edes.

Käskystä minä en kirjoita tai jätä kirjoittamatta mitään. Päätän itse mistä, milloin ja mihin kirjoitan; tämä näyttää jatkuvasti menevän yli hilseen useilta ihmisiltä. Toiset taas luulevat, että siedän heiltä mitä hyvänsä tai teen vaikka ilmaiseksi työtä tekstin julkaistuna näkemisen riemusta. Pidähän hyvänäsi, kuukausipalkka.

Nyt kun minulla ylipäätään on kahden kynäraksin suojakannet A 6 vahakantisen vihkoni päällä; tiedän myös, ettei mustekynänsä kuivumaan päästämisen vaarasta suotta sanota. Tuon voi ymmärtää niin käytännön neuvoksi kuin elämänohjeeksikin; yksi paikoista toisaan kuuluu lyijärille, jota tarvittaessa teroitetaan vaikka linkkarilla.

"Käskystä minä en kirjoita tai jätä kirjoittamatta mitään. Tämä näyttää jatkuvasti menevän yli hilseen useilta."

Muutoin tulee pitää mielessä, että yksi ihminen ei tässä maailmassa kaikkea kaikesta tiedä. Hyvä, kun on varma edes omasta ammatistaan, perheestään ja kotipaikastaan; eräiltä näet puuttuu nekin. Ei kaikille siunaannu työ taipumusten mukaan, joiltain puuttuu kyky olla ihmisten kanssa ja kolmannet taas eivät juurru mihinkään.

Onko julmempaa olemassakaan kuin panna kanssaihminen katsomaan itseään ja ympäristöään kaunistelematta, sekä ajattelemaan näkemäänsä? Epävapaus, epäyhdenvertaisuus, aatejärjestelmät, mustavalkoistaminen, kontrollointi, hyökkäävyys ja ajattelemattomuus ovat aina muotia; niitä pitää vastustaa jatkuvasti.

Mutta aika aikaa kutakin; tuon nuoruudenammatin firman hienous taisi piillä epäpersoonallisessa omistuksessa ja kaukana jossain bunkkerissa piilevässä toimitusjohtajassa. Asioilla oli täysin tempoilevan linjattomuuden vuoksi 50 prosentin mahdollisuus mennä tahattomasti oikein. Sillä putiikilla ei ollut olemassaolon syytä.

Kirjoittaa minun pitikin; tyhjänpäiväisyys, teeskennelty ystävällisyys kurjasti puvustettuna ja olemattomalla tarpeistolla kulahtaneissa toimitilateatterikulisseissa ei ollut koskaan juttuni. Ihme, kun jaksoin tuota käsikirjoittamattoman tylsää absurdia arjen näytelmää niinkin kauan kuin todisteet osoittavat.