Vino veto

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ei enää ole kollektiivia, yhtenäisyyttä, yhtenäiskulttuuria ja autoritaarista johtajuutta. Valitettavasti myös se, että kukin tulisi omaan vapaaseen tahtiinsa samaan lopputulokseen; on osoittautunut aivan tavattoman naiiviksi ajatukseksi. Jo alkujaan vino veto menee aina vain pahemmin kieroon seuraavilla kerroilla.

Tietenkin; jokaisella ihmisellä on minäkuva, ihmiskäsitys ja maailmankuva; mutta yhdet saivat syntyjään huonot perintötekijät sekä toiset taas kasvoivat kieroon matkalla aikuisiksi. Kolmannet eivät koskaan kummemmin ajattelua harrastaneet, mutta heillä taas vaikeudet alkavat väärästä aate- tai harrastusvalinnasta.

Ei siis tulisi olla yllättynyt, että Suomessa on maa täysi ”tasavallan presidenttejä”, jotka haluavat joko pantata kaikkea viime tinkaan asti tai käyttää valtaa totuuden uudelleenmäärittelyllä. Eräistä tuli personalismossaan täydellistyviä caudilloja, toisista puolipellejä marginaalihahmoja ja kolmannet vain vänkäävät.

"Ei ole kollektiivia, yhtenäiskulttuuria ja autoritaarista johtajaa, eivätkä kaikki päädy samaan tulokseen omia aikojaan."

Mitä sitten, jos 1900-luvun sanomalehdistö oli avoimen poliittista? Enimmillään silloinkin katsottiin yhtä ja samaa maailmaa kukin omalla tavallaan; suoranaiset kiihotuskirjoitukset olivat poikkeuksen poikkeus. Se ei ollut koskaan kuin nykyiset..heh..vaihtoehtomediat; sisältövarkauksilla ja huuhaalla terästettyä ihmisvihaa.

Ehkäpä kunnianloukkauspykälä on liian tiukka? Tai sitten ei ole, koska änkkäämisen tosi syy on oikeusvaltiodenialismi, johon on mahdoton sisällyttää ajatus ettei kukaan ole lain ylä- eikä alapuolellakaan. Niinikään, oikeuslaitoksen itsenäisyys tökkää sekin, koska ei saa itse niin säätää kuin tulkitakin lakia.

Voi myös olla oppimattomuudellaan briljeeraava perseilijäjuntti, joka ei tunne inhimillisen identiteetin muodostavia peruskäsityksiä edes sanakirjatasolla; siispä ajatus yhteiskuntakäsityksen kieroudesta lähinnä höhötyttää, tietenkin. No, jospa se sentään läkyttää vahvemman oikeudesta vasta itseään heikommalleen? Yllätysyllätys!

"Mitä sitten, jos 1900-luvun sanomalehdistö oli avoimen poliittista? Se ei silti ollut kuin...heh...vaihtoehtomediat"

Että eihän tässä rasisteja olla, mutta noilla on vain vähän aikaa muuttua samanlaisiksi kuin me, ja siitäkin on jo puolet kulunut. Tämän jälkeen niitä saatetaan ehkä sietää olemassaolevina olentoina, jos ne vain muistavat olla hiljaa, näkymättä sekä ovat auliita tottelemaan heti kun me jotain ynähdämme.

Periaatteessa noilla on siis oikeus pyrkiä ja havitella, jos saavatkin vain vähän; osoittaahan mikä hyvänsä yksittäinen tyhmyys niissä, etteivät ne oikeasti kuulu meidän joukkoomme. Tämänsortin vinoonvetäjä saattaa jo ehkä tunnistaa syrjinnän ja ennakkoluuloisuuden käsitteet, mutta ei näe niitä itsessään.

Ei ole helppoa. Useat uskovat, kun huomaavat ettei entinen toimi enää ja vaihtavat parempaan uuteen. Toiset saattavat vastaavassa tilanteessa keksiä itsensä uudestaan, koska säännöllisin väliajoin tekisivät niin muutenkin. Ja sitten on ressukat, jotka luulevat etteivät muut tajua heidän vain salaa vaihtaneen pelipäätyä/maalialuetta.

"Useat vaihtavat suosiolla parempaan. Toiset keksivät itsensä uudelleen. Ressukat yrittävät salaa vaihtaa maalia."

No, onhan muuttuminen tietysti kovasti koetteleva hetki, koska entisyyteen on saatettu rakastua, ulkoapäin määrittely on vastenmielistä ja ei vaan tykkää. Mutta kun totuus on totuus sekä tieto tietoa; kyse ei koskaan ole siitä, että asiat olisivat jotenkin vain koska joku sanoo, uskoo, toivoo, luulee tai haluaa.

Kyllä minä niin turhauduin, kun äsken jouduin yleisönosastokirjoituksen määritelmää kertaamaan, mutta jos kanssaihminen on paatunut tieteenkieltäjä niin hänellehän kelpaa jokainen oljenkorsi. Nii-in, eihän toimitus torppaa kuin vain kaikki ilmeisen laittomat ja useimmat yhteystiedottomien anonyymien kirjoitukset.

Ei tosin aina kaksisesti mene toimituksissakaan. Maikkarin Rikospaikka on rikos- ja oikeusjournalismin lippulaiva, mutta kun toissaviikkoista Juha Joutsenlahti -haastattelua ajattelen; sanon yhä itsekseni että huh-huh. Niinkuin olen tehnyt jo useasti aiemminkin; en ole ollut silmiäni ja korviani uskoa.

"Aina ei mene kaksisesti toimituksissakaan. Lippulaivallekin joutuu usein sanomaan huh-huh."

Siksi kummastelinkin Tuomas Rimpiläistä ja Tomi Vuorta Viimeisen sanan sohvassa männälauantaina. Tuli pahemman kerran asianvierisen poseeraamisen tuntu; rikos- ja oikeustoimittamisen raskaat asiat vain ohuesti sivuten mainittiin eikä jatkettu mihinkään. Missä se niin sanottu kriittisyys oikeastaan näkyy?

Pahiten vaikeuksissa vaikuttaisi kuitenkin olevan MOT, joka sai JSN:ltä langettavan, koska oli näemmä täysin kädetön kieroilevan haastateltavan kanssa. Mikä sopii jollekin kummalle ajankohtaisdokumentille, on naurettavaa pelleilyä tutkivassa journalismissa; sen näet piti kyetä selvittämään totuus vaikeissakin jutuissa. 

Ihmiset on tiedettävä, asia tunnettava ja työ osattava. Riidanalaisissa asioissa on asianosainen aina voinut alkaa leikkiä asiantuntijaa, sekä digiaikana vedätys on niin helppo tehdä kuin julkaistakin. Kantelijahan taisi alunperinkin vain haluta ryvettää toimituksen, koska totuuden paljastuminen olisi haitannut ilmastovinoutta?

"Asianosainen on aina voinut leikkiä asiantuntijaa. Digiaikana vedätys on niin helppo tehdä kuin julkaistakin."

Pohjimmiltaan joka ainoa vinoonvetäjä koettaa siis ostattaa muilla luvan tai anteeksiannon jollekin, mikä ei muuten tulisi kuuloonkaan. Eivät he ole sen mahdollisuutta ja tarpeellisuutta selvittäneet; usein ei ole edes täysin varma, että haluaisivatko vinoonvetäjät itsekään elää luomassaan ihanneyhteiskunnassa.

Tällöin tulee helposti toivottaneeksi hyvää matkaa haistatellen, mutta huomioiden ajan hengen vaikutus yhteiskuntaan kaikkinensa; lienee sittenkin syytä hillitä kielensä. Vinoonvetäjien ponnistelut ovat turhat ja puhteen tarkoituksettomuus vetää väistämättä tekijän päälle pelkkiä vaikeuksia, jotka lopulta panevat hänet paikoilleen.