Hölinä

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ihminen puhuu, koska tämä on inhimillisen kanssakäymisen muoto; perustarve. Halutaan huomiota, toivotaan tulevan nähdyksi, etsitään apua ongelmaan tai yksinkertaisesti pitkästyttiin. Puhumisen asiallisuuden, asiasisällön sekä päämäärän suhteen saattaa olla miten on; siksi otsikkoni onkin nyt hölinä.

Oma pällistelyn ja juoruamisen tarpeeni katosi vuosikymmeniä sitten. Jos asia oli tiedossa, joku toinen hoiti sitä jo tai en pystynyt olemaan avuksi; lähdin nostelemaan paikanpäältä. Näin se meni jo aikanaan teini-iässä näkemieni polkupyöräkolareiden, liukastumisten ja muiden vastaavien päivittäisonnettomuuksien kanssa.

Olen ollut nuoruudenammatissani töissä kaikensortin rikosten, suuronnettomuuksien, terroritekojen ja tiesminkä aikaan; tavallaan kai hölinä on tainnut olla liian tuttu tai ilmeinen aihe pohdittavaksi. Taisin kai tulla immuuniksi sille mitä kaikkea älytöntä ihminen voi saada päähänsä kysyä, ja luulee vielä olevansa oikeutettu vastaukseenkin.

"Oma pällistelyn ja juoruamisen tarpeeni katosi jo vuosikymmeniä sitten. Lähdin nostelemaan ellen voinut olla avuksi."

Paljastanko salaisuuden? Sen kummempia eivät ole ammattilaisetkaan porttien ja henkilösulkujen takana missä ovet ovat lukossa, himmennyskalvot estävät näkemisen ikkunoista eikä äänikään kaiu ulos asti. Ehkä on parempikin, että maallikot eivät näe, kun mustatakki muuttuu ihmiseksi. Se ei aina ole kaunista katseltavaa.

Aikuisiän ammatissani olen naureksinut lukemattomien pressiksien kanssa sitä kuinka tiedottajan funktio on ottaa vastaan kyselyt ja vaieta kaikesta olennaisesta. Mistä liene tuokin lentävä lause on ikinä mukaani tarttunutkaan. Sille on ihan hyvä syy, että miksi vain harvat tavoittamattomat saattaisivat ehkä tietää, mutta kukaan ei puhu mitään.

Olinpa keski-ikäisessä nykyisyydessäni iltana eräänä taidetta katsomassa; penkkirivistä vasemmalla olisi oltu käsienpesuohjeita vailla ja oikealla piti kertoa tarjotun syötävän olleen kovaa pureksittavaksi. En tiedä, ei kiinnosta enkä aio ottaa asiasta selvääkään; näin minä nyt järkeilin, itsekseni. Toiselle kahdesta vastasin, kohteliaasti.

"En tiedä, ei kiinnosta enkä ota selvääkään; näin minä itsekseni järkeilin. Vastasin siis vain toiselle kahdesta, kohteliaasti."

Olen opetellut kärsivällisyyttä, opettamattomuutta, johtamaan alkamattomuutta, sanomattajättämistä ja uteliaisuuden hillintää. Näin teen ihan oman mukavuuteni vuoksi, koska tänään olen erittäin haluton ottamaan toisten murheita kannettavakseni, lisää tekemistä samalla palkalla tai toisinaan täysin vapaaehtoistöinäkin.

Kaikkein banaalein mahdollinen esimerkki tästä oli, kun maakunnan Facen puskispalstat leimahtivat Liperin kouluväkivaltatapauksen johdosta. Mitään ei itse asiasta tiedetty eikä osattu olla avuksikaan, mutta silti oli pakottava tarve hölistä. Jos ei itse asiasta; arvailtiin pitkäänkö kestää, että tämä keskusteluketju lukitaan.

Elämäntaito olisi nähdäkseni osata katsoa, että milloin on välttämätöntä, tarpeellista tai hyödyllistä puhua jotain. Joillekuille ressukoille nimittäin mitäänpuhumaton eteensäkatsominenkin on liikaa; ne ottavat siitä itseensä, vaikka en varmasti sen paremmin tarkoituksella kuin vahingossakaan osoittanut heille mieltäni.

"Elämäntaitoa olisi osata katsoa, että milloin on välttämätöntä, tarpeellista tai hyödyllistä puhua jotain."

Uuttakin opin. Luin demarilehti Viikko Pohjois-Karjalaa, jonka artikkelisivun kolumnistina oli netistäkin tuttu Saku Timonen. Hän kirjoitti varoittaakseen kunnallisvaalien alla vouhakkeista ts. yhden asian liikkeistä, joiden väitetyllä asialla olisi lähinnä haitallinen vaikutus kunnan ydintoimintaan. Juuassa sellainen kai on jo.

Juuan kunnallispolitiikan jätän suosiolla omaan arvoonsa, koska sen selostaminen tai kommentointi ei kuulu minun tehtäviini, mutta nappaan mielelläni kiinni asian yleisinhimillisestä puolesta. Juukalaissutkaus – vouhake – viittaa nimittäin kiehtovalla sattuvuudella hölinän todelliseen tai nimelliseen aiheeseen.

Mitä sitten, jos kaiken keskiössä on täysin naurettavan henkilökohtainen pikkukina, omaneduntavoittelu, huomionkipeys tai tekemisenpuute? Koska tuli nauretuksi ulos niin keksitään alkaa kilpailla tai tehdä kiusaa, yritetään tienata sekä päästä vähällä, luullaan olevansa vaikkei oltukaan ja ei vain osata olla hiljaa silloin kun olisi pitänyt.

Sellaista sattuu inhimillisessä kanssakäymisessä; sitten koetetaan olla muinamiehinä, keksiä jotain puhuttavaa, pyritään pomottamaan tai ahdistutaan toisen pomottamisesta. Hölistään. Näin omanapakeskinen olento ihminen vain on, ja vaikka laumassa on eletty ties montako miljardia vuotta; yhä tuon jaetun elämänmuodon kanssa vain kipuillaan.