Kuuliaisuus ja tottelevaisuus olivat ajanhukkaa

(Kuva: Jari Kähkönen) Tälläinen rinnassa kuljettiin spol-tehtävissä
alkaen Jatkosodasta aina vuoteen 1991 asti.

Luin Eino S Revon muistelmateoksen Pihlajanmarjat, koska Kalevi Kalemaan aseistakieltäytyjäkirjassa Sankareita vai pelkureita kuvattiin ensinmainitun palvelusta Talvisodassa kurikomppaniassa. Se antoi aiheen ottaa käskyvallan, kurin, kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden teemat uuteen pohdintaan.

Armeijaakäymätön tuskin tätä tajuaa, mutta Talvisodassa Repo oli täysinpilautunut jalkaväki-idiootti. Sellainen on niin intoutunut sotilaallisesta kurista eli annettujen käskyjen järkähtämättömästä tottelemisesta, että päähän ei juuri muuta sitten mahdukaan. Suhtautuminen tuli esiin yrityksessä puhua ympäri aseistakieltäytyjiä.

Silloisessa jalkaväessä oltiin; ja nykyään maavoimissa ollaan yhä, tyhmempiä, kuin teknisissä aselajeissa kuten esimerkiksi tykistössä. Tämän testasin itse viimeksi sinä kevättalvi-keväänä, kun armeijan hylkäsin; varusmiehenä olin ilmatorjunnan sotilaspoliisissa, reservissä olin jv:n vartiomies ja olisin tullut logistiikan rk-mieheksi.

"Jalkaväki-idiootti on niin intoutunut annettujen käskyjen tottelemisesta, että muuta ei päähän mahdukaan."

Ei se 1990-luvun ilmatorjuntatykistökään mikään miehistön huutoäänestyksellä toiminut punakaarti ollut, vaikka meillä punaiset laatat olikin. Päällystö määräsi, mutta toimistoupseeristuneisiin jalkaväki-idiootteihin verrattuna se oli huiman empaattista, superälykästä sekä erittäin ongelmanratkaisutaitoista joukkoa.

Viimeisen kierroksen ensimmäinen neropatti siis sauhusi korvaani puhelimitse, että minun, reservin tykkimiehen täytyy muka pyytää virkaesiupseerilta yhteiskuljetusta, jossa matkustaa minun lisäkseni...kuka? Niinpäniin, jos se ei todellakin luullut minua kasarmilla asuvaksi varusmieheksi; haettiin ihan pelkkää alistumista/pelottelua.

Sen lisäksi se kuvitteli ”paljastavansa” minut epärehelliseksi, kun löysi verkkokaupan printistä väärään sarakkeeseen livahtaneen täpän. Sitten anteli elämänohjeita pyytämättä; ikäänkuin minulla olisi ollut varaa muuttaa kertausharjoitusmatka joksikin minilomaksi. Ja tietenkään ei unohdettu niin sanottuja laillisia edellytyksiä.

"Ei 1990-luvun ilmatorjuntatykistö mikään miehistön huutoäänestyksellä toiminut punakaartikaan ollut."

Toinen, jonka kanssa jouduin tekemisiin, koska en ottanut saamaani EnMyönnää tosissani; yritti neuvoa rupeamaan ruununraakiksi. Jos ei tosiasiallisesti olemassaoleva terveydenhuonous riitä, tuli näyttää käytyä sähköpostivaihtoa, ja toivoa tohtorin potevan sosiaalista omaatuntoa. Montakohan satasta sekin olisi kustantanut yksityisellä?

Kolmas yritti leikkiä aluksi kaveria. Pyysi tulemaan kuultavaksi ja oli kyllin sadistinen valehdellakseen, että minulle muka voitaisiin ostaa kiistan keskiössä ollut matkalippu. Mutta, kun en mennytkään kasaan pelosta, luopunut huudettuani itseni väsyksiin tai mennyt vaikeaksi ”puhuttuani itseni pussiin”; se alkoi moralisoida ikävistä sanoistani.

Neljäs melskasi minulle säännöllisin väliajoin, että ”ettekö luota viranomaisiin” tai ”väitättekö, että virkamies valehtelee”. Uskomaton pöljäeetvartti; siinä putosivat joka ainoa yyee jalustaltaan alas niin, että räminä vain kävi. Minä huomasin, ettei se tiedä eikä välitäkään tietää; muuttaa puheenaihetta aina kiinnijäämisensä edeltä.

"Hän melskasi säännöllisin väliajoin viranomaisiin luottamisesta; kysyi väitänkö virkamiehen valehtelevan."

He eivät olleet koko armeija; tästä olen varma, koska reilun parinkymmenvuoden reserviläisyyden aikana ehdin nähdä kaikenlaista. Mutta; kiitos heidän, lakkasin itsekin teeskentelemästä, että koko totuus minusta olisi ollut nuoruuteni tosikkomainen pilkunnussijuus esimiesvallan lukkona toimivana avustavana höykyttäjänä.   

Yhtälailla juristit ovat pudonneet monta pykälää alaspäin silmissäni. Monella heistä ei näet ole tiedeyliopistossa suoritettua ylempää korkeakoulututkintoa vaan oikeustieteellinen aivovamma. Siksi heistä tuli tietouskovaisia sekä tottelevaisia; ja hyvin eteviä lukemaan sosiaalista koodeksia, joka määrää paljonko oikeutta kukin saa.

Näin siksi, koska oikeustiede on vallankäytön oikeuttamista eli hallintakeino. Juristit tekevät itsensä tarpeelliseksi; joko he saavat tuloksia aiempaa normaalia toimintaa kriminalisoiden, tai huutavat oikeutta sille kuin oli kyllin hölmö päämieheksi alkaakseen. Juristit myös aina asemoivat itse itsensä kaiken arvostelun yläpuolelle.

"Juristit ovat pudonneet silmissäni monta pykälää alaspäin. Usealla on tutkinnon sijalla oikeustieteellinen aivovamma." 

Laki voi olla niinkuin se luetaan, mutta kovin monet pyytäjät ajetaan ulos ja vielä useimpien pyyntö karsitaan menettelyssä mitä ei pysty vertaisarvioimaan. Siksi en oikeasti yhtään ihmettele Johanna Vehkoon jutun viimeisintä tuomiota Rovaniemen hovissa. Tässä olisi ennakkotapauksen paikka; KKO:hon vaan.

Mutta kestääkö kassa, riittääkö jaksaminen ja saako sittenkään oikeutta? Vannomatta paras. Vuosikymmenen tumput suorana toljottamisen jälkeen on selkeästi otettu joku päähänpinttymä yksittäisistä sanoista kuten ”natsi” tai ”rasisti”; sen estämättä, että näin tuskin saadaan julkista tilaamme sen siivommaksi. Käykö juuri päinvastoin?

Samaan aikaan netissä halvennettiin myös Kaartin jääkärirykmentin ei-valkoisten varusmiesten uhrauksia rasistisin perustein. Armeija antoi takaisin peräti yhdellä sanalla, joka saattoi olla meidän aikamme ”jäätävä kuitti”; mutta yhtälailla se myös tahattomasti paljasti ruman totuuden siitä mistä armeijassa on oikeasti kyse.

"Laki voi olla niinkuin se luetaan, mutta monet pyytäjät ajetaan ulos ja vielä useammat karsitaan pois sen jälkeen."

Ei nimittäin näppiksensä laukaissut trollijääkäri ja/tai SoMe-sotilas uussuomalaisen näköisiä varusmiehiä heidän eittämättömän ihmisarvonsa takia puolustanut; hän suojasi armeijaa ja komentotietä. Miljöötä, joka on pahasti näkösuojassa, täysi omalakisuutta ja pyhittää käskyvallan kaikessa. Siellä ihmisarvo on katoava käsite.

Valtio on lainsäädäntö-, verotus- ja väkivaltamonopoli; siksi sen palvelijat, sekä jotkut höpsöliinit kuin vain luulevat olevansa moista, vaativat niin kiivaasti tottelevaisuutta ja suuttuvat synkästi kyseenalaistamisesta. Tälle tosin elävä elämä tapaa antaa pitkät; se on aina mennyt sujuvasti ohi niin oikealta kuin vasemmaltakin.

Kansalainen, jota ennenaikaan valtion alamaiseksikin kutsuttiin; ei siis saa eikä voi, jos hänelle ei anneta lupaa. Tulkaa huomenna uudestaan; se on kuin 1960-luvun Spede-sketsissä, joka toisinsi vuosisatoja vanhaa ajattelua. Mutta, kun tänään yhä vain useampi ei joko mene pois, tai ainakin jättää tulematta huomenna uudestaan.

"Tänään yhä useampi kansalainen ei joko mene pois tai jättää ainakin tulematta huomenna uudestaan."

Minun vastaansanomisessani ja -laittamisessani on siis ensisijassa ollut kyse oman puoleni pitämisestä. Niin sanottu järjestelmä osoittautui liian tyhmäksi sekä kankeaksi tekemään tehtävänsä; tätä ankeaa perustotuutta rumentavat lisäksi liian monet oma etu edellä kaikessa menevät keskinkertaisuudet, jotka sitä käytännössä pyörittävät.

Syyttelyt viranomais- tai yhteiskuntavastaisuudesta voivat ainakin työntää enpäsanomihinkä, ja lopuksi vielä pyyhkiä, jos roiskui yli. Siisteys ennenkaikkea! Ja jos ihan rehellinen olen, elämänvaiheeni tottelevaisena järjestelmän tukipilarina oli pelkkä kokeilu, joka paljastui eteenpäinjohtamattomaksi ja toimimattomaksi.