Kun ei kiinnosta

En muuttanut Pohjois-Karjalaan saadakseni ”kavereita”. Että ympärilläni pyörisi puolituttuja kyselemässä henkilökohtaiset asiani, ja levittelisi ne ympäriinsä joko ymmärtämässään tai parhaimmat naurut antavassa muodossa. Massaan sulautuminen? Olen mitä olen, ja jos en kelpaa, se on vastapuolen ongelma.

Moinen pohdinta olisi tuskin muutoin pääni läpi kulkenutkaan, mutta kun paikallislehtitorstaina luin Ilomantsissa ilmestyvän Pogostan Sanomien jutun kylän pubin uudesta baarimikosta niin olihan se aika samaistuttava kokemus. Olivat kylällä jo ehtineet kuulo- tai luulopuheissa mulkata uusiksi tämän edellisen kotipaikan ja ammatin.

Olin muistaakseni itse Kontrollissa, kun eräs toimituksesta vaihtoi yötyönsä yksityisellä vuorotyöhön julkisella, sekä koht’sillään valitteli minulle foorumillamme saamaansa yhteydenottoa siihen liittyen. Olisiko minun ehkä pitänyt ”tunnustaa vuotaneeni”, vaikka kellekään en ollut sitä kertonut eikä asiaa liioin oltu itseltäni kysyttykään?

"Ilomantsin pubin uuden baarimikon entinen ammatti ja syntymäkotikunta muuttuivat muiksi ihmisten puheissa."

Huvituksella noteerataan myös vasta havaittu kontiolahtisten alemman teini-iän poikien pyrky kerjätä huomiotani polkupyöräilyllä tai sanotulla välineellä temppuilulla. Voivoi. Esimerkiksi keuliminen ja jarruttaen ympäri kääntyminen olivat minulle mahdollisesti jotain viimeksi noin 40 vuotta sitten.

Älkää te kirkonkyläistyneet landepaukut edessäni mitään suurkaupunkisia törmäilyitä harrastako, jotta jotain tuntisitte. Täälläpäin näet ei ole mitään ihmisvirtoja juuri koskaan; siispä myös ne populaarikulttuurissa mainitut ”lasiset liukuovetkin” puuttuvat täysin väleiltään. Tuo on ihan silkkaa junttimaista arkailua ja toisten apinointia.

Jos ei edes uskalla puhutella edestäpäin, silmiin katsoen, kohtuullisen matkan päästä, ilman tarpeettomia aurinkolaseja sekä nimittelemättä; jää taatusti vaille vastausta. Keskustelutkaan eivät ole kovin säkenöiviä, mikäli ne rajautuvat muotitervehdykseen ”moro” (hahaahhaa) ja kysymykseen ”mitä kuuluu”. Voivoi näitä metsäläisiä.

"Huvituksella noteerataan myös kontiolahtisten teinipoikien huomionkerjuu polkupyöräilyllä tai pyörällä temppuilulla."

Pennut voisivat käydä näöntarkastuksessa; emme me ole menossa samalla luokalle tai kutsuntoihin syksyllä. Heh, eivätköhän ne minunkin kouluni ja armeijani ole jo aikaa sitten käydyt. Vanhempansa taas voisivat asettaa heille kotiintuloajat sekä myös opettaa pysymään pääsääntöisesti etäällä ventovieraista aikuisista – turvallisuussyistä.

Minä nimittäin olen lähempänä viittä- kuin neljääkymppiä oleva keski-ikäinen muualta muuttanut äijä; elin, harrastin, koin ja tein työkseni jotain ihan muuta kuin useimmat täkäläiset. Kuinka ihmeessä ainoallakaan sellaisella – ikään katsomatta – sekä minulla voisi olla mitään puhuttavaa keskenämme?

Tämä väistämätön lähtökohta ei tee minua ketään paremmaksi eikä aseta liioin yhdenkään yläpuolelle, mutta se saattaisi kyllä aika suurelta osin selittää kiinnostuksenpuutteeni. En nimittäin ole muuttumassa täkäläiseksi ihan heti, jos koskaan, ja tämä taas on lähinnä sen yksilön vastuulla kuin kokee asian ongelmaksi.

"En nimittäin ole muuttumassa täkäläiseksi ihan heti, jos koskaan, ja tämä on lähinnä sen ongelma kuin itse niin kokee."

En niinikään ala kenenkään kasvattajaksi tai minkään vahdiksi – senkään tähden en ole Pohjois-Karjalaan muuttanut. Niinkuin olen jo pariin kertaan maininnut; ei kiinnosta. Harjoittamani välinpitämättömyys on sensorttista, että useimmat asiat ovat useimmiten aivan samat, jos ne eivät tapahdu edessäni eli vaikuta jotenkin minuun.

Ihmisenä en ole muuttunut kovinkaan paljon. Tosipaikassa hässäkän aiheuttaja hiljennetään, taltutetaan ja jatkokäsitellään vanhaan malliin. Sikäli, jos oikeimmaksi ei sittenkin arvioitu kylmästi huomiottajättäminen tai monottaa kauden oikean jalan jalkineella persaukselle – sillä siitä päästäkseen.

Niinpäniin. Eiköhän tässäkin kuvattu ollut pääsääntöisesti silkka mitäänmerkitsemätön kaudenvaihtumisilmiö toisessa maakunnan kasvu- eli lapsirikkaista kunnista. Taas siellä suonlaidassa tai vaaransyrjässä on kotipesästä ja niin edelleen. Jaa-a, mitähän se mahtaa noistakin ihmisen erauspennuista tulla?