Ei ollut kansanliikkeen eikä puolueen johtajaksi

Luin äsken Jukka Pietiäisen Vihtori Kosola -kirjan, josta poimin otsikon. Oli ilmeistä, että nimihenkilön elämänkaari oli melkoinen tragedia – samanaikaisesti sekä nousi että laski – loisti ja paloi yhtä aikaa. Huipulla hän marginalisoitui keulakuvaksi, joka ei itse koskaan saavuttanut todellista valta-asemaa.

Tyylittömyys, taitamattomuus sekä sopimattomuus ovat Pietäisen mukaan P.E. Svinhuvudin arvostelu; tämä piti Talonpoikaismarssin jälkeen pääministerinä huolen, jottei Kosolasta tullut ministeriä hänen hallitukseensa. Enkä minä sillä; selvästikään en ollut tiennyt mikä holtittoman ryyppääväinen onnensoturi Kosola oli.

Mitä minuun tulee, en välttämättä olisi välittänyt tämän kertomuksen äärellä muistaa kahta oman elämäni kohtausta, mutta näin se ihmismieli vain toimii – tunnemme myötätuntoa ja ajattelemme jonkin omalle osallemme – myönsimmepä tai emme. Oli se yksi Itsenäisyyspäiväinen tuiskautus vaatteista ja kuinka Keksa kelkkansa käänsi.

"P.E. Svinhuvud arvioi Vihtori Kosolan tyylittömäksi, taitamattomaksi ja sopimattomaksi ministeriksi."

Toisen kerran ajattelin samaa, kun luin Lauri Nummenmaan Pahuutta, jossa tämä ”Suomen Rutger Bregman” useissakin eri kohdissa käsitteli ihmisluontoa etenkin osana ryhmiä ja yhteisöjä. Kuka muka tulee otetuksi itsenään; tietoineen, taitoineen sekä ominaisuuksineen? Höpöhöpö. Tämä on paljon monimutkaisempaa.

Niinpä. Mitähän asiaa minulla olisi muka ollut sillekin keskivertosäätyyn sopeutumaan pyrkivän miehen jo tuolloin ex-puolisolle, minkä perillemenosta olisi pitänyt olla kiinnostunut ihan pukeutumista myöten? Se saattoi toki olla pelkkä meillä oli hänestä liian hauskaa keskenämme -episodi tai sitten ösähtäjä oli vain humalassa.

Luin kyseisen daamin pelkäksi sisäisten ongelmiensa piinaamaksi hölmöksi pikkutytöksi, joka olisi halunnut saada huomiota, tulla vahvistetuksi ja korkeintaan halutuksi/nähdä mitä sillä saa ostaa. En pannut häntä tuolloin, koska parisuhteelliset jätetään rauhaan; enkä kyllä jälkeenpäinkään, sillä halujaan hän ei tiennyt edes itse.

"Kuka muka tulee otetuksi itsenään; tietoineen, taitoineen sekä ominaisuuksineen? Höpöhöpö."

Keksa ilmaisi olevansa todellisuudessa eräs ”nuoruudenystävä”, joka oli taas kerran kääntänyt kelkkaansa; nyt se kehui, kun luuli lehtiprojektini olevan menossa jonnekin. Myöhemmin mokomakin ylioppilas+talonkoulunkäynyt näki hyväksi olla julkisesti pettynyt siihen ettei minulla ollut ”kunnon koulutusta”.

Sellainen on ihmisen luonto. Tällä puolella ollaan aina siihen asti, kun huvittaa, eikä tilanne ole uhkaava tai vaatimuksetkaan suuret. Vai oliko mitään puolia olemassakaan? Satunnainen rupesi huutamaan väliin konfliktissa, johon ei henkilökohtaisesti liity mitenkään. Näin se julkinen omakielinen pysyvien merkkien viestintä vaikuttaa.

Onpa tullut pyörityksi melkoisissa piireissä, täytyy sanoa. Siksi tai siitä huolimatta en enää mihinkään sellaisiin tahdokaan. Niinikään; ystävyys on samantekevä eikä parisuhdekaan kiinnosta. Hoitakoon itse omat asiansa; nääntyköön vaikka niille sijoilleen, jos sitä draamaa eli viihdettä ei muuten ole sattunut siunaantumaan.

"Sellainen on ihmisen luonto. Puolella ollaan siihen asti, kun huvittaa, tilanne ei uhkaa tai vaatimuksetkaan ole suuret."

En minä ollut minkään kansanliikkeen johtaja, mutta olisin kyllä uutisoinut, ottanut kantaa ja kaiketi päästänyt palstoillekin jahka moisia olisi ilmennyt. No, nytpä ovat vuosikymmenet vyöryneet; aiemmin vaietut, yli- sekä nimissäpuhutut menevät itse jonoon toimitusten oville päästäkseen vuorollaan ääneen – yhä nimettömästi.

Saatan niinikään sanoa, että proseduraalinen kertomakirjallisuus tai dekkarialalaji on kuollut. Se on kuin ensimmäisen Persianlahden sodan pressis, jossa puhuva pää näytti videon täsmäiskusta, mutta tänään kaikki tietävät jo kuinka kapea ellei suorastaan valheellinen tuo sodankuvaus on. No, mikä kerran menee; se toki mennä joutaa.

Lopputulemana välineet jurraavat ysärillä, valtuudet juuri ja juuri legitimoivat sen minkä on välttämätön tapahtua muutenkin sekä palkat ynnä etuudet – hahahaa – älkää viitsikö naurattaa. Vaikka siis nyt kaikki ovatkin tietävinään kaiken, se ei silti anna rahtuakaan lisää hyväksyttävyyttä tai arvostusta. Ei edes ymmärrystä.

"Kaikki ovat tietävinään kaiken, mutta se ei silti lisää rahtuakaan hyväksyttävyyttä, arvostusta tai ymmärrystä."

Kun sinä (itse) haluat. Se taitaa olla kestävin ajatus, mikä kantaa aina varusmiesaikaisesta rykmentin vuosipäivän juhlallisuuksiin lähdöstä – turvatalon aulasta – siihen, kun istuin olohuoneen lattialla täyttäen mustaa jätesäkkiä. Ajatus, joka ulottuu pellemäisimmästä rivihenkilöoletetusta suurimpaan herraan asti.

Niinpäniin. Kyllä materiaalia sitten löytyi – lukituista kaapeista – vaikka kuinka, kun sinä pädet herrojesi edessä silmänpalvojana. Vaikka arjessa – onneksi sentään vain huoltoajossa – vyölenkin neppareiden kuoleentuneisuus pudotti vinyylin kolahtaen lattialle. Eivät tainneet edes tietää, että ne surkeat romut olivat peräti yhteiskäytössä.

Sekä; meninpä saadun – vaan perättömäksi osoittautuneen – vinkin perästä katsomaan ulosmarssia näkyvän paikkaan, niin eikös siellä kysyttäessä oltu pläräävinään meilejä valittaen ettei asiasta ole tullut ilmoitusta. Niinpäniin. Tainneet edes tietää, että mikä se sellainen ulosmarssi ihan olikaan. Ansionne mukaan te saitte. Kaikki.