Nuoren Kontiolahden ääni

(Kuva: Jari Kähkönen) Tiesinhän minä, että olin joskus mokomankin ilmoitustaulun valokuvannut.

Olin päivittäisellä – useimmiten iltaisin suorittamallani – kävelyllä ja pysähdyin tavanmukaisesti kirkonmäellä ulkoilmoitustaulun kohdalla; olin luonut katseeni yleisesti eteenpäin Koulukeskuksen parkkipaikan suuntaan. Alueella kulki useita nuorista koostuvia porukoita, joista yhden kolmikon yksi jäsen pyrki juttusille.

- Hei
- Mulleko sä puhut?
- Sullesulle. Mitä sä teet?
- Seison
- Miks?
- Sattuu huvittamaan. Hah-hah-haa. Onpa älykästä keskustelua; keksitsä tämän ihan

  varmasti itse?
- Mikä sun nimi on?
- Kun kysyy toisen nimeä, tapana on ensin esitellä itsensä, nuorimies
- [nimi poistettu, jos ne sittenkin olivat hänen omat oikeat etu- ja sukunimensä]
- Nimeni on Jari Kähkönen
- Aika äijä nimi
- Miksi seisot itse noin etäällä, pelkäätkö jotain?
- Pelkään
- Ihan turhaan. Tässä tilanteessa ei ole mitään uhkaa. Se on vain sinun omassa 

  päässäsi.
- Miks sä puhut kirjakieltä?
- Mä puhun aina näin
- Ootsä joku kirjailija vai?
- Olen
- Etkä ole
- Oletsä lukenu koko Kansallisbibliografian, vai?
- Mikä se on?
- Siellä lukee, kuka on ja kuka ei ole kirjailija
- Kansallisbib...Kuulostaa ihan homolta
- Kun näet seuraavaksi äikänmaikkasi, kysy siltä
- Ei mulla oo
- Siksi sanoinkin, kun seuraavaksi näet sen
- Kun ei mulla ole

"- Miksi seisot etäällä, pelkäätkö jotain? - Pelkään - Ihan turhaan. Tässä ei ole mitään uhkaa. Se on vain sinun päässäsi."

Jätin tarkoituksella kysymättä äidinkielenopettajasta; ei kiinnosta enkä ole halukas mihinkään syvempiin keskusteluihin. Sopii olettaa, että tätä olisi toivottu, koska muuten asiaa ei olisi mainittu kahdesti. Minähän en ota kannettavakseni kenenkään toisen murheita. Sitä tein jo tarpeeksi – ellen suorastaan liikaakin – edellisessä elämässäni.

Keskustelun päätyttyä ”nurkan” eli oikeammin ottaen kirkon kivimuurin kaarteen takaa kuuluu pari kertaa minulle täkäläisittäin yleisesti hoettu loukkaava nimittely; ei saa selvää, että oliko tarkoituskin, eikä kuka kolmesta mahdollisesti oli äänessä. Oikeammin ottaen; ihan sama, koska järkevintä oli olla välittämättä.

Arvoisa yleisö, kuulitte nuoren Kontiolahden äänen. Jos vain minä olen edes kuuntelevinani sitä tai peräti ainoa toivonsa, he ovat tuhoontuomittuja. Pirukaan ei enää kykene auttamaan. En myy, osta, anna enkä ole mokomilta mitään vailla. Eivätkä ne minua juoksuta, vedätä, rahasta tai määräile. E-I KIIN-NOS-TA. Tajusitteko?

"Kaarteen takaa kuului nimittelyä; ei saa selvää, että oliko tarkoituskin eikä sitä kuka kolmesta mahdollisesti oli äänessä."

Voi näitä wanhanationalististen satusetien aikanaan tarkoitushakuisesti ihan runonlaulajiksi kehumien sivistymättömien maalaistollojen jälkeläisraukkoja. Mokomakin "kansanrunoudeksi" aiheetta imarreltu esiintyminen ei siis oikeasti ole minkäänsortin taidetta; saati sitten jokin mystinen shamanistinen taikavoima.

Aluksi huudellaan pahaa-aavistamattomalle tänne eksyneelle etäältä. Vangitaan huomio, saadaan paljastamaan jotain itsestään ja sitten pilkataan tuota piirrettä äänekkäästi kälkättäen. Toivotut reaktiot: sanaton, hyvä; itkee tai pakenee, parempi; suuttuu, kuitenkin kälkättäjän itsensä nauraaräkättäen karkuunjuosten, paras.

Vaan tiedättekö lanttukukonpurijat, mitä? "Taitonne" muuttui arvottomaksi, kun ruuti keksittiin. Missään mainitsemisen arvoisessa armeijassa ei enää ole rivissä niin huonoa taistelijaa, joka ei saa tuohon matkaan näkyvältä maalilta valoja pois tavanomaisin asein – yhdellä kuulalla. Tämä ei muuten sitten ole uhkaus vaan todettu tosiasia.

"Vaan tiedättekö lanttukukonpurijat mitä? 'Taitonne' on ollut arvoton jo siitä lähtien, kun ruuti – kauan sitten – keksittiin."

Joo-o. Kaipa ne noidenkin synnystä vastuussa olleet olivat aivan samanlaisia koko Pohjois-Karjalan omistajia kuin muutkin täkäläiset. Kateita lannistavia erilaisenvihaajia alemmuudentuntoisia pelkääväisiä sosiaalisesti aivan töhöjä nurkkakuntapatriootteja. Mitä isot ensin edellä, sitä pienet kohta perässä.

Vaan en minä silti ala tarinoimaan eli paikallisittain juoruilemaan, jottei tarvitsisi keskustella asioista. Toinen vaihtoehtohan ilmatilan täyttämiseen on nimittäin öyhötys tai vouhotus, kun ei uskalla, osaa eikä ole varaa tehdä millekään mitään oikeasti. Kaveri niille taas on kuka tahansa, ketä voivat käyttää hyväkseen tai huvikseen.

Tosiaan; en minä ole kiinnostunut siitä, mitä mieltä ovat itsestäni, koska aion vastakin pysyä heistä – niin nuorista kuin vanhoistakin – etäällä. Hah; vaan jospa netin ja tyhmäytyneen vertaisyhteisön "kasvattamalla" karjalaispennulla olikin jo ihan ihqu kyttäfiilis? No, kuule, tervemenoa täysillä suoraan päin kiviseinää, katupojanalku.