Miksi mitättömyydet kirjoittavat työelämä(n)kertoja?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Ensimmäinen, mihin lajissaan kiinnitin huomiota; oli Jussi Wahe – mielestäni väkivallan virkamiehyys olisi saanut jäädä poliisiproseduraalin merkkimies Matti Yrjänä Joensuun esikoisteokseen. Sitten muistan Rebekka Härkösen Valmiin tappamaan, jossa oli ne ihan oudot kustantajan edustajan esipuhe ja jälkisanat.

No, aika aikaa kutakin. Onneksi en maksanyt Maikkarin lisäkanavasta, jolla muistaakseni peräti ihan Jarkko Tontti lihamyllytti ja työnsi suoleen hyvän neljänneksen arvaa kenen kirjallista perintöä. Kun nimittäin katsoin Harjunpään ”ensimmäisen kauden” ilmaiseksi, vakuutuin että jätän toisen väliin – sitten joskus.

Niinpä; olin siis kurtistellut kulmiani Deadline Kustannuksen valtavirtaistamalle ilmiölle jo hyvän aikaa. Vasta Michela Söderströmin haastattelusta Avussa otin A 7 avolehtiöön ylös sanan työelämänkerta ja kustantamon nimen – irtirevittynä tuo sivu päätyi klemmarilla yhteenliitettyyn, tämän blogin pöytälaatikkolistaukseen.

"No,  aika aikaa kutakin. Harjunpäästä piti tehdä silkkaa pulppia tv:hen ja mitättömyydet kirjoittavat elämänkertoja."

En ole päättänyt kantaani ehdottoman varmasti. Tiia Palménin Koskelan teinimurha odottaa vuoroaan kirjapinossa ja hänen Ulvila-kirjansa on toistaiseksi vasta varaustietue Vaara-kirjastossa. On kuitenkin mielestäni kirjallisuuskeskustelun paikka, että mitkä tälläisen tekemisen arvo ja merkitys ovat. Itse en niitä näe.

Sotkenko asioita toisiinsa? En välttämättä. Kierrossa on vain nyt toimittaja- sekä kirjailijapolvet, joilla ei ilmeisestikään ole riittävää etäisyyttä itsensä sekä aiheensa välillä. Verelle ja suolenpätkille voi olla aina joukkoviestinnällistä kysyntää ynnä tekijätkin hyvän matkaa toimituslohikäärmeistyneitä, mutta sekään ei vielä riitä.

On näet kiusaannuttavan selvä, että – tekijät takertuvat aiheeseensa ja kietovat itsensä osaksi tarinaa – myös kustannuspuolella mennään ainakin jonkinsortin tutunkauppaa, vaikkei ehkä sentään vielä Piiri pieni pyörii -laulun tahtiin. Onhan näet sujuvan paskapuheenkin määritelmä kuulijoiden vastaväitteettömyys – syytä tai toisesta.

"On mielestäni kirjallisuuskeskustelun paikka, että mitkä tälläisen tekemisen arvo ja merkitys ovat. Itse en niitä näe."

Subjektiivisena – sitä mitä toisten ei joko ole väliksi tai tarkoituskaan ymmärtää – voi tosiaan tehdä mitä tahansa, mutta silloin se on taideprojekti, joka ei välttämättä ole lainkaan esityskelpoinen valtavirran julkisuudessa/yleisölle. Täyttävätkö nämä siis vain saamansa mediatilan ja vastaavat – itse epäsuorasti luomaansa – kysyntään?

Aika muuttuu. Ei enää ole jonoa, jonka hännillä on avustaja, keskivaiheilla vakituinen avustaja ja kärjessä menee näkymätön viiva, minkä ylittäessä muuttuu Oikeaksi Toimittajaksi. Maistereita ei ole enää vain pomoina tai mahdollisesti yhtä per toimitus. Niitä on jo enemmistö ja ne vaativat itselleen asemaa.

Saa kysyä, että kuinka ”täysin kouluttamattoman” tai itseoppineen väitetty kaikkitietävyys pohjimmiltaan eroaa nomin eli mestarin tietouskovaisuudesta ja enemmistön kannan palvonnasta? Vai sillä perusteellako ollaan ammattikirjoittajia, kun tekstinsuolto ei katkea milloinkaan vaikka ajatus jäi jo kaus taakse?

"Täyttävätkö nämä siis vain saamansa mediatilan ja vastaavat – epäsuorasti itse luomaansa – kysyntään?"

Minusta Heikki Turusen Tie, totuus ja elämässä on loppupäässä kiehtovan tarkkanäköinen huomio toimittajista kirjailijoina, vaikka teos ei olekaan kaunokirjallisuusessee vaan nimimiehelle hyvin tyypillistä karjalaista kyläproosaa. Osuva tuotteistus Simpauttajassa kaunokirjallisti ikiaikaisen tarinointiperinteen.

Riittääkö siis työelämäkerta- ja true crime-perinteille, että teokset tehdään, kiertävät sekä lanseerauksensa kunniaksi saa antaa haastattelun? Joku niitä epäilemättä ihan lukeekin – eikä jälkeenpäin jäänyt mieleen riviäkään. Vai uuden polven kylmäkiskoisten teknokraattipoliisien tuppisuisuuttako tästä pitää syyttää?

Ei täsmää. Jokunen näitä pitää vielä lukea, mutta kannatukseni on – ainakin tässä vaiheessa – vahvasti periaatteellista ja lähinnä suomenkielisen kirjallisuuden kaanoniin suuntautunut. Saatan nimittäin ehkä asua perämetsässä junttien keskellä; vaan silti olen täysin välinpitämätön sopeutumispaineilleen, koska luen.