Niin kutsuttu väärinkäsitys on luokkayhteiskuntailmiö – hyvä vain kun pääsin eroon

(Jari Kähkönen) Katsokaa nyt Vornastakin; yksikään
keltalätkämies ei ikinä käynyt paikalla, koska kaikki-
tietävä ravintolahenkilökunta radiopuhelimineen
ja hälytyspainikkeineen.

Luin osia 15/24:n Avusta kirjastossa, koska kannessa oli virkapukuinen ylikonstaapeli Michela Söderström ja merkitsin vihkoon ylös replan ”väärinkäsityksestä” huumejutussa. Epäilty alkoi levittää uussuomalaisessa lähipiirissään perätöntä hakkaamisjuttua poliisista, jotta pääsisi itse häpeämästä.

No, poliisi on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden sekä oikeudenhoitoviranomainen; sillä on luonnollisesti tuolloin laittaa asialle ennaltaestävä toiminta – yksityisissä turvallisuuspalveluissa asetelma on täysin päinvastainen. Kuinka kaikki saadaan työntekijän syyksi, jotta asia voidaan katsoa loppuunkäsitellyksi.

Olen käynyt lukemattomia pukuhuone- ja baaritiskikeskusteluja, joissa toistui sama valitettava kaava – syyllistäminen, väitetyn valituksen sananmuotojen pimittäminen sekä tuleminen nähdyksi valittajan kaveeraajana kuin hieroi likaavaa&haisevaa valituksen kohteen naamaan. Sattumaa tai yksittäistapausko? Usko unelmiisi.

"Yksityisellä turvallisuusalalla taas syyllistetään, pimitetään valitus ja hierotaan likaa työntekijän naamaan."

En minä sillä; omaakin kokemusta on kyllä enemmän kuin riittävästi. Se nimittäin on sillä tavalla, jottei yksityinen turva-ala ole mikään iso musta monoliitti kuin pitää ”solidaarisesti” toistensa puolta kaikessa. Höpöhöpö. Työn ja pääoman sekä keski- ja työväenluokan ristiriita on siellä ihan täyttä totta, vaikket sinä sitä näekään.

No, onhan tässä itsekin muututtu maailman myötä. Yhtä vähän kuin välitän muistella yläasteikäisen ensireaktiotani, kun Matts Dumellin Minä vakooja haalautui poikahuoneeseeni; kiroan nyt ääneen muistaessani yksikön päällikkö Mika Koposen kirjoituksen PAM + -lehdessä, joka oli olevinaan joku vartiointialan spesiaali.

Ensinmainittu näyttäytyy nyt loputtoman itsekeskeisen ihmisen tilityksenä kuin oli vähintään puoliksi tähdätty Svenska Ylen jälkeisen uran pohjustukseksi. Viimemainittu taas ”toimenpiteen myymisine sen kohteelle” ja ”tämän päivän kohde voi olla huomisen ostava asiakas” oli ihan silkkaa kapitalismia itseään – hyi saatana.

"Työn ja pääoman sekä luokkien välinen ristiriita on täyttä totta turvallisuusalalla, vaikket sinä sitä ehkä näekään."

Tosiaan; kuinka kaukana Suomessa ollaan enää brittiläisestä tai amerikkalaisesta takintäytevartioinnista? Ensinmainitun timanttikuriiri voi tosiaan vetää sen firman antaman teleskooppipatukan; jos on käytännössäkatsoen kuolettavasti vahingoittunut, tai pelkää reaalista vaikeutta selittää kuinka tuli – ihan oikeasti – ryöstetyksi.

Viimemainitussa taas ei välttämättä saa ”mennä käsiksi”, joten anastus vain tapahtuu ja jää myös seurauksitta. Ellei tästä huolimatta kyennyt ”vaatimaan omaansa takaisin” niin, että nimike koveni; nyt epäilty sai poliisit peräänsä. Kunnes kuka tahansa soittaa toimistolle haukkuakseen sinut – et edes itse tiedä joutuneesi pois kohteestasi.

Katsokaa nyt tapaus Vornastakin. Yksikään keltalätkämies ei edes ikinä käynyt paikalla. On vaikea uhata ja aiheuttaa vaaraa, jos ei ole vastapuolta, välinettä tai edes vapautta. Kaikkitietävä ravintolahenkilökunta radiopuhelimineen ja hälytyspainikkeineen, hah. Jokainen hyvä teko maksaa jotain, siviilihöpsöliini!

"Kuinka kaukana Suomessa ollaan enää brittiläisestä tai amerikkalaisesta takintäytevartioinnista?"

Täkäläisittäin voi – ainakin toistaiseksi – olla fiinimmät vormut ja enemmän leluja, mutta se ei tee takana kolkuttavaa uskottavuuskriisiä tyhjäksi. Työ ei koskaan kasvanut täyteen mittaansa, kun sitä aikanaan alettiin tehdä päivänvalossa ihmisten edessä – yleinen stressileluus oli siten vain aina ajan kysymys.

Niin. Miltä tuntuu itse kuulla olevasi omituinen ja et saa täältä ketään kiinni? Viimemainitun myönnän, mutta huomautan myös samalla puhuttavan viisikerroksisesta keskustatavaratalosta vähintään neljällä sisäänkäynnillä. Eikä sekään ihan turha pointti ole, etten minä ei siellä ollutkaan kuin vain tunteja silloin-tällöin.

Omituisuuden voisi hyvällä tahdolla tai itserakkaudesta ymmärtää kohteliaisuudeksi hyvästä keikka- eli rytkyvaatetuksesta. Vaikka mitenköhän tuohonkin kaupungin paremman väen tavarataloon olisi sitten pitänyt pukeutua tai roolittautua? Ja sinä väität minulle, ettei luokkayhteiskuntaa ole olemassakaan. Haukut vielä katkeraksikin.

"Niin. Miltä tuntuu itse kuulla olevasi omituinen ja et saa täältä ketään kiinni? Sellaisia nämä väärinkäsitykset olivat."

Niinpäniin; sitten seisot porttikopin pukusuojan piirien vuoronaloitusnurkkauksessa lukien vittuilu- eli viestivihkoa. Satunnainen kerrostaloisännöitsijä oli kytännyt ja ihan pysäytellytkin autojamme väärään suuntaan yksisuuntaisella ajamisen johdosta. Toimistollekin oli soiteltu – tietenkin. Lakatkaa siis antamasta firmasta huono kuva!

Ja muuan toisen kohteen ylipuhelias sekä liian mukava päivävartija ensin heippalaputti asiakkaan henkilökunnan yllyttämänä piirivartijoita kohteen kaihtimien rikkomisesta, mutta käänsi kelkkansa tultuaan nurintodistetuksi. Nyt se olikin sitten vain tiedoksi. Valvontakameratkin muuten oli olemassa ja tuo sisäänkäynti oli hyvin katettu.

Oikeasti loukkaavaa sekä ihan hulluakin syydettiin niskaan vuosikymmenten mittaan. Yhtäkään en koskaan vienyt poliisin tutkittavaksi – harmi. Olivat nämä ”etevät juttelijat” nimittäin välillä niin lahjakkaita suoltamaan. Sitä mietti, että olinko ehkä ollut töissä jossain päiväkeskuksessa, suljetulla osastolla tai asuntolassa, vai?

"Loukkaavaa sekä hulluakin syydettiin niskaan vuosikymmenten mittaan. Yhtäkään en silti vienyt poliisille – harmi."

No, olihan minulla se seitsemän vuoden – suhteellinen ja ainakin lopussaan myös oikea – nakkisuoja. Markkinajohtajalle siirtyminen palautti tässä suhteessa takaisin maanpinnalle. Valitettaessa ne alkoivat tivata, että tapahtuiko tätä aiemmassa organisaatiossa/usein. Syyllistävää koukkimista, halutiin puhuvan itsensä liriin.

Eivät ne minulle niistä saaneet varoitusta työnnetyksi tai pakotetuksi siirtymään pois. Ja; jottei totuus unohdu, kyllä Elimäenkadun Ankkalinnaan otettiin höykytettäväksi muitakin kuin minä. Joka ainoan meidän vanhojen olo haluttiin tekemällä tehdä ikäväksi, että lähtisimme itse pois. Kaikki eivät nimittäin saaneet sieltä potkuja.

Jääneet saivat ajan täyttyessä kokea, ettei ainoallakaan työväenluokan ehkä saavuttamallakin edistyksellä ole ikinä jatkuvuutta – kilpailutusta seurasi työpaikanvaihdos sekä palkanalennus. Tämä on yhä porvareiden hallitsema pääomaehtoinen yhteiskunta, jonka keskiluokka tekee puolestaan karvaat teot.

"Välillä oli nakkisuoja, mutta sitten putosin takaisin maanpinnalle, kun kilpailutus siirrätti toiseen firmaan."

Alaluokkaisen on silti turha melskata työväenluokkaiselle solidaarisuudesta tai esittää heidät vallanpitäjien tahtoa toteuttavana etuoikeutettuna rankaisijakastina. Hölinät kaupunkitilasta, katutaiteesta ja tiesmistä muusta ovat juuri sitä itseään – hölinää. Noin marginalisoituja eivät aina kuuntele edes toiset samanlaiset.

Se ei siis ole mikään muodikkaan punaruskea maailmankuvan merkki, jos joku vallan kamareista tai toisinaan edes siisteistä tiloista esittää kuin muka olisi heistä kiinnostunut. Tämä on silkkaa desadelaista hyväksikäyttöä – silti – vaikka sm-seksiä ei suoranaisesti tapahdukaan. Tai lehtolaislainen Varastettu elämä.

Ne eivät oikeasti pidä niistä enempää kuin noistakaan ja ovat vain kiitolliset mahdollisuudesta opettaa viimemainituille oikea paikkansa luokkayhteiskunnassa. Palvelijoina. Yhden natsan miehinä. Resurssina, joka käytetään sekä heitetään pois. Kyllä nämä ”väärinkäsitykset” ovat siis mitä suurimmassa luokkayhteiskuntailmiö.

Kaikessa vilpittömyydessä; en usko jaksaneeni kestää enää ainoatakaan mokomaa. Hyvä vain kuin pääsin eroon.