Elinkautinen oppiminen on epätoiveyhteiskunnan piirre

YLE-kolumnisti Matias Mäkiranta on taloustieteen maisteriopiskelija Brittein saarilla ja sen kyllä huomaa, valitettavasti. Tuli kirjoitettua elämästä vieraantunut teksti olemattomalle yleisölle. Moniko peruskoulun alumiini (huom. tah. pilk.) sekä tuleva amis – muka – hötkyilee tulevaisuuttaan tähän tahtiin?

Jos sellaisia ylipäätään löytyy; heitä on korkeintaan 1-3 tuhannen henkilön otoksessa, ja ovatpa muuten amikseen mennessään pahemman kerran eksymässä elämänpolulla. Hyödyllisempää olisi tehdä printti lukioista, joihin keskiarvollaan saattaisi päästä – voidakseen alkaa keskikesällä kyselemään niistä täyttämättäjäänyttä paikkaa.

Lisäksi nuori työläisintellektuelli tarvitsee kirjastokortin, A 6 vahakantisen vihkon – sen ei välttämättä tarvitse olla mustakantinen – , kirjoittamiseen sopivan kovan lyijykynän ja jonkin millä terottaa viimemainittua. Mikäli ylipäätään käyttää päähineitä, mahdollisen baskerin on suotavaa olla kesällä ohutta mallia.

"Moniko peruskoulun päättävä muka hötkyilee jatkokoulutusvalinnassaan sitä, että riittääkö tulevaisuudessa töitä?"  

Pelleily sikseen. Mäkiranta kärsii siis koulutuspositivismi -nimisestä keskiluokan perusarvosta tai pikemminkin -arvesta sekä ekonomistisokeudesta, joissa elämän tarkoitus on muka tehdä palkkatyötä toisen johdon ja valvonnan alaisena. Aijai. Huonolta näyttää. Tähänkö elinkaut...anteeksi...elinikäistä oppimista tarvittiin?

En minäkään muuten, mutta kun aivan äsken jouduin muuan 18-vuotiaaksi putkimieheksi itsensä esitelleen nuoren miehen tenttaamaksi; hän oli kovin kiinnostunut, mitä teen työkseni. Luonnollisesti en sitä sanonut, koska hän ei ole kustantaja, vastaava toimittaja eikä liioin oleva kuin tulevakaan kirjoituksen aihe.

Sanottu käytti kuitenkin – osana kysymyspatteristoaan – sellaista termiä kuin kela-pummi, joka valitettavasti edellyttää, että tästä Matiaksenkin kirjoituksesta on debatoitava. Lukuisat eivät näemmä ole 33 vuodessakaan vielä täysin tai oikein orientoituneet postsovjettilaiseen aikaan. Miksi ei? Mikä noin hötkyilyttää?

"Ekonomistisokeus on ikiaikaista ja koulutuspositivismi vähän nuorempaa, mutta pöhköyttä ovat silti molemmat."  

Yhteiskunta on pääomaehtoinen, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että yliopisto-opiskelija Matias Mäkiranta kolumnoi kuin työ olisi muka joku luonnonvara, jonka suhteen kenelläkään ei ole mitään takuita. Ei esimerkiksi kyetä kysymään; kuka muka ylipäätään sanoi nuorten haluavan tulla johonkin työpaikkaan tai pysyä siellä?

Mäkiranta katsoo ymmärrettävästi firmoista kouluihin päin; valmista työvoimaa pitäisi tulla kuin automaatista, kun halutaan, ja sitten mennä pois ellei enää haluta. Historiallisen keskiluokan perinnearpi alkaa kiristää nahkoissa, mikä vaatii uudelleenkouluttautumaan toiseen ammattiin. Surkeaa. Ei mene enää näin.

Niinno; siksihän minäkin näen ympärilläni rakennusmestari-tullarin haastemieheksi pyrkimässä, sähkäri-turvallisuusvalvojan virastomestarina sekä erityisopettaja-maisterin kivitalon kerrosylipamppuna. Sellaista se on aina ollut täällä raukoilla rajoilla, sikäli kun ei ole mielinyt Etelän Junaan nousta, kuten ”ne kaikki muutkin”.

"Historiallisen keskiluokan perinnearpi vaatii kouluttautumaan uuteen ammattiin, kun vanha meni alta. Ei mene enää näin."  

Julminta mäkirantalaisessa ”tulevaisuudenuskon kirkastuksessa” on tuomitseminen lopuksi ikäänsä alisteiseen asemaan; sopeutumaan, oppimaan ja venymään – kunnes ei enää pysty – tällöin ovet sulkeutuvat edessään. Ja nyt joutuu itse juuri siihen samaan ulkopuolisuuteen, johon tätä ennen kaatoi kaiken kielteisen.

En saata sanoa, että kumpaa ihmiskäsitystä – opiskelijan vai putkimiehen – tulisi kirota vuolaammin. Yksi teeskentelee, jottei kaikkien yhtäläistä ihmisarvoa ole olemassakaan tai jakaa kaltaisiinsa kansalaisiin ja alhaisoon keistä ei ole suurempaa lukua. Toinen taas taitaa luulla itseään korvaamattomaksi etuoikeutetuksi.

Yksi on sokea ylemmän keskiluokan oletusarvoiselle sujuvalle ryhmään kuin ryhmään liittymiskyvylle. Toisen – jo kauan sitten arvottomaksi muuttuneen – työssäkäymiskyvyn takana on vihapäisyys, joka saattaa yhteentörmäyksessä hyvinkin johtaa nuorelle miehelle itselleen tuhoisaan elämänonnettomuuteen.

"En saata sanoa, että kumpaa ihmiskäsitystä pitäisi kirota vuolaiten, koska molemmat perustuvat sokeuteen." 

Tämä on polemisoinnin arvoista, koska – rakkaat kanssaihmiset – pääomaehtoinen yhteiskunta on aika heikossa hapessa. Mitä se ei ole vuosisatojen mittaan kuluttanut loppuun, sotkenut, rikkonut, saattanut kaaokseen tai pilannut? Kukaan ei takaa, että sama meno jatkuu. Eikä hyvinvointivaltiokaan ole vielä kuollut.

Voi enemmän kuin helposti käydä niin, että tulevana aikana mikään aiempi arvon mitta tai säilyttäjä ei enää ole yhtään mitään, koska niitä pitäisi pitää hallussaan täysin sietämättömissä oloissa. Niinikään; tuolloin itseään ammattilaisiksi väittävät saattavat olla kuin ne entisajan Erilaiset Nuoret, mutta silloin ilman Anneli Tempakkaa.

Tälläiset epätoiveyhteiskunnat ovat ylhäältäjohdettuja paikkoja, missä alhaalle syntyneille, pudoneille tai siellä oloonsa säpsähtäen havahtuneille on varattu vain tapahtuneen tosiasian eteen joutujan ja sopeutujan rooli. Mitään muuta ei ole taattu. Mutta tehän vain yhä tykkäätte? Olkaapa sitten hyvät! Minä muuten en tykkää.