Heittäytykää elämään, sanottiin

(Kuva: Jari Kähkönen) No, identiteetin hakemista se taitaa olla tämäkin.

Socomin lehtori ja psykologian tohtori Rasmus Mannerstöm antoi Hesarille haastattelun identiteetin löytämisvaikeuksista ajassamme. Belfastin poliisien tuotantokauden toiseksiviimeisessä jaksossa tiedettiin myös lausua osuvasti käsikirjoitettuna oman ympäristön – kotinsa – hylkimisen satuttavuudesta.

Niinpä; mitä sitten, kun kenestä tahansa ei voikaan tulla mitä tahansa, koska noin hokeminen on pelkkä sääty- ja luokka- tai hyvinvointiyhteiskuntien kantavien periaatteiden irtisanominen kiertotietä? Nehän ovat – huvittavaa kyllä – toistensa vastakohtia; yhdessä valinnanvaraa ei ollut lainkaan sekä toiseen sitä tuli liikaa.

Siitä vain heittäytymään elämään; siellä etnisyys, ikä, ulkonäkö ja viehätysvoima ovat tärkeämpiä kuin osaaminen. Epämääräisesti valtaväestöisen sekä jotenkin keskiluokkaisen oloinen saa siis aina kaiken anteeksi, mutta ”joukkoon kuulumatonta” ei edes päästetä sisään – olivatpa meriitit millaiset hyvänsä.

"Kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa -hokema on hyvinvointiyhteiskunnan kantavien periaatteiden irtisanominen."

Siispä; jotkut käytännössäkatsoen liveroolipelaavat, koskeivät osaa kieltä eivätkä noudata tapojakaan. Sitten on omijat, päälleliimannaiset ja tiesketkä muut. Tosiaan – identiteettejä sekä tulee että menee – itsensä on näinollen parasta kyetä keksimään uudelleen. Ehkä ekstremismi, väkivallanteot ja jengit eivät olekaan ihme?

Tekemisen häiriintyneisyydestä sekä seurausten tuhoisuudesta huolimatta ne näet antavat silti pysyvästi kellumaan jääneille niitä selkeitä rajoja ja valintatilanteita, joilta samoja on edeltävät vuosikymmenet parhaansa mukaan varjeltu. Totisesti; on yksilöllistä, että kuinka paljon vapautta kukin kestää alkamatta sekoilemaan.

Eikä ole ihme sekään, että aikamme suuri trendi on itseohjautuvuus; se tekee yhtäältä antisosiaalisia friikkejä keiden kanssa joka asia pitää joka kerta sopia erikseen tai mikään ei toimi, ja sitten näitä uhriutujia ketkä vastaavat kaikesta vailla valtaa mihinkään. Siinäpä on lähtökohtaa kerrakseen Orpon äärioikeistohallitukselle.

"Totisesti; on yksilöllistä, että kuinka paljon vapautta kukin kestää alkamatta sekoilemaan."

Itse sanoisin, että olen jo aikaa sitten lakannut pohtimasta identiteettiäni; sitä kuka tai mikä olen. Elämä on itsetarkoituksellisuus, itsestäänselvyys ja itseään toteuttava kertaliveveto, jossa saa harvoin uusinnan. Siinä ei valintoja tehdessään tiedä ikinä enempää kuin puolet ja seuraukset voivat olla niinikään arvaamattomat.

Harmi kyllä olen tullut eläneeksi liian suuren osan elämästäni idioottien kanssa, jotka eivät muuta tehneetkään kuin tolkuttaneet ”tämän talon tiettyä toimintatapaa” tai ”omaa oikeaa paikkaa maailmassa”; mutta mitä nekään muka takasivat? He olivat alistajia ja wannebe-sellaisia keiden päänsisäiselle ahtaudelle minä olin liikaa.

Luonnollisesti tavoitteensa oli oikeuttaa todellinen vallankäyttö tai manipuloida hyväksymään keksitty sellainen. Petkuttaa ihminen mukaan, käyttää loppuun ja sitten heittää pois. Vaan perseelleenhän tuo taisi mennä kummaltakin, kun asiaa näin lopputuloksen valossa tarkastelee. Minä en alistunut moiseen ikinä.

"Olen jo aikaa sitten lakannut pohtimasta kuka tai mikä olen. Minä en alistu vallankäyttöön enkä manipulaatioon."

Kyllä. Elämä sai silti aina aika ajoin minutkin kiinni. Nuoruudenammatissani kohtasin entisen esimieheni kauppakeskusjärjestyksenvalvojana ja raukkahan taisi – ihan suotta – pelätä minun nauravan päin naamaansa. Heitteli siis perääni aika mielenkiintoisen näköisiä arvioivia katseita, jotka näin sisäseinän lasin heijastuksesta.

Ja muuna joutavana arkipyhänä intouduttuani Facessa vitsailuun pukeutumistyyleistä naiskaverin kanssa; hänen ex-miehensä sai jonkin mulkkuilukohtauksen, koska meillä kai sitten oli hänestä liian hauskaa. Selitteli asiani perillemenemättömyyyden syyn olleen epävakava pukeutumiseni ja naisen itsensäkin sitä aikanaan nauraneen.

Niinikään; suku on myös udellut ihan riittävästi naimisiinmenemisestä, perhe valitellut lapsettomuutta ja kaikki kyselleet työmenestyksestäni. Halusivat kaivaa esiin häpeää saamattomuudesta, kateutta toisten onnesta sekä itse-epäilyäkin, jotta rupeaisin suorastaan puolustelemaan itseäni vihapäissäni. Vaan kun ei tunnu missään.

"Elämä on silti aina aika ajoin saanut minutkin kiinni. Pyrkivät saamaan puolustelemaan itseäni vihapäissäni."

En osaa sanoa, että viisastuinko matkani verralla vähääkään vai väsyinkö vain niin vihaisuuteen, oikeassaolemiseen kuin kaikentietävyyteenkin. Mukava en ole vieläkään, mutta pehmennyt olen ainakin paljon. Opin elämässä oltavan pohjimmiltaan aina yksin eikä yhdessä yksin ole välttämättä sen mukavampi.

Toivoakseni yksikään nuoruuden eli esikeski-iän kaunankantaja ei enää seuraa perässä hähättely- tai mitäminäsanoin-tarkoituksin. Jos hävyttömyyksien huutelua yrittävä ilmenee, hän olkoon silkka satunnainen anonymiteetin antisosiaaliseksi villitsemä nettikummajainen kuin ei edes koskaan ollut tavannutkaan minua.

Aikaansaamattomuuteni tai tekemättömyytenikään eivät enää kiusaa tai paina minua. Olen mutkutellut, sitkutellut ja mitäjossitellut valmiiksi. Näin oli, koska enempää ei asia edellyttänyt eivätkä välineet suoneet. En minä sitä niin kovasti halunnut, että olisin uhrannut kaiken ja kaikki sekä ollut muutenkin täydellisen häikäilemätön.

"Opin elämässä oltavan pohjimmiltaan aina yksin eikä yksin yhdessä välttämättä ole sen mukavampaa."

Mitään momentumia, yhdistymistä tai johtajuutta ei koskaan ollutkaan. Nekin, joiden asiaa ajettiin, saivat käsittämättömiä kateus- sekä karsastuskramppeja; eivätkä hekään tahtoneet mitään oikeasti tehtävän. Muka samaa tehtävää jo aiemmin hoitaneet toivoivat lannistumista ja pakenemista tai pääsevänsä pitämään pellenään.

Eikä maailma välitä. Se haluaa vain lisää samaa kuin on ollut aina ennenkin tai kevyttä viihdettä ajankulukseen, mutta rakenteensa ja sanansa millä niitä selitellään sekä puolustellaan on paras ”ymmärtää” jättää koskematta. Pitäisi olla hullu tai erikoislaatuisesti häiriintynyt, jotta mokomaa jaksaa vähänkään pidempään.

Oli siis vain minä etsimässä olemassaoloni merkitystä – turhaan, koska moinen on kaikilla jo lähtöjään eikä sitä mihinkään kadota. Sukupolvi kerrallaan kaikki luulevat olevansa historian keskiössä ja pohdintojaan elämän sekä kuoleman tärkeiksi. Tuon myönnettyään voi päästää irti joutavasta ja aikansaeläneestä. Siinä identiteettiä kyllin.