Näin se aika ja arvostukset muuttuvat

(Kuva: Jari Kähkönen)

Vuosikymmeniä sitten syksyllä kouluun palatessani jouduin kuuntelemaan ikävertaisen valitusta lomalla saaduista potkuista urheilukilpailun toimitsijan tehtävästä, mitkä väitti tuolloisen poliittisen liitännäisyyteni kansanedustajan järjestäneen. Ja nyt itseltäni kerjätään huomiota hölisemällä ”vitun läskistä”.

Ensinmainittuun en sanonut mitään; kuinka olisinkaan, kosken ollut paikalla eikä Maamme-laulun aikana hölinässä tai naureskelussakaan ole mitään puolusteltavaa. Aika vallantäyteet tai ylivaltaiset otteet olivat olleet. Oli sitten otettu koreasti tekstiilistä kiinni, tivattu vastausta ja kun hyväksyttävää ei tullut niin sitten talutettiin pomo luo.

Viimemainittuun taas jätin nykyhetkessä tarkoituksella reagoimatta, koska en ala selvittelemään nuorten välejä tai käyttäytymistä; asia ei senparemmin kuulu minulle kuin kiinnostakaan. Ei mitenkään. Jos on lähtiessään saanut kotoaan noin huonot eväät, löytää vielä käyttäytymisellään ansaitsemansa seuraukset edestään – vassokuu.

"Vuosikymmeniä sitten jouduin kuuntelemaan valitusta potkuista ja nyt huomiotani kerjätään hölisemällä."

Kahden välissäkin on toki tapahtunut paljon asioita. Tiedän esimerkiksi eläjistä, jotka suureen ääneen huutelevat julkisella paikalla loukkaavia asioita, mitkä päin naamaa sanottuna johtaisivat enemmän kuin helposti rinnuksista kiinnitarttumiseen. Sehänhän se sellaisen huomionkipeän kummajaisen niin kutsuttu vitsi juuri olikin!

Minä olen maailmaa ja elämää nähnyt mies, höpsöliini. Luuletteko etten ole nähnyt hauskuuttajia, jotka jakavat hävyttömyytensä kaikille, mutta eivät kohteelleen – vaikka tämä asian arvattuaan sitä tivaisikin? Huomaat vielä aliarvioineesi ihmistuntemuksesi, sosiaalisten pelisääntöjen osaamisesi ja ruumiillisen koskemattomuutesi. Kipeästi. 

Olen myös nähnyt lopuksi iäkseni riittävästi tasapainottomia ja – luullakseen – vihaisia nuoria miesoletettuja, joista ei saa selvää että seuraako turvattomuudentunne häilyvää minäkuvaa vai päinvastoin. Korsku ja hoplaa niin paljon kuin huvittaa, mutta ympäröivä maailma – minä mukaanlukien – ei silti piittaa pätkääkään. Voittajasi löydät varmasti.

"Kahden välissäkin on tapahtunut paljon. On nähty kaikensortin huomionkipeitä, hauskuuttajia ja tasapainottomia."

Toisinaan sitä siis vain joutuu kohtaamaan ikävertaisten arvostelevat katseet, koska ei mahdu heidän normaliteettikäsitykseensä. Tai kiertämään paikan missä normaalisti pysähtyisi kävelylenkillään istahtamaan hetkeksi, jottei joku seitsemänkympin ja seniliteetin välissä oleva ala hölistä vaikka puoliväkisin. Samantekevää.

Mutta se ei enää ole samantekevää, että tässä surkeassa karjalaisessa tuppukylässä on muka nuorten alueita, joille ei saa mennä tai joiden kauttakaan ei voi kulkea. Emme tule koskaan olemaan puheissa keskenämme, mutta jos oltaisiin; kysyisin ”kuka helvetti sinä oikein luulet olevasi?” Tuollainen rääpäle ei määrää vielä omaa itseäänkään.

Näin ne aika ja arvostukset muuttuvat. Ihme olisi, jos eivät; silloin todellakin olisi syytä huolestua. En välttämättä halua sinulta mitään, joten tulemisesi, olemisesi ja lähtemisesi saattaa pohjimmiltaan olla minulle täysin yhdentekevä. Ei kiinnosta. Ei näet ole enää pakko. Siksi en ala ylivaltaiseksi aikuiseksikaan.