Kun sinä haluat

Lastensuojeluhistoriaa on ollut metka lukea. Olemme siis eläneet 40 vuotta toisen modernin aikaa, jota lukijoista yksinkertaisimpien tähden en nyt kutsu esimerkiksi jälkimoderniksi. Siihen näet sisältyy heidänkin oikeutensa valittaa, kun loukkaantuivat, vaikka altistivat itsensä sen vaaralle omalla päätöksellään.

Näin on yhä siitä huolimatta, vaikka alunperin niin kutsuttu kansantajuisuus olikin esimodernin suurten yhteisten kertomusten ajan vaatimus. Siksi tuo otsikko, koska yksi meidän aikamme leimallisimpia ilmiöitä on persoonien vajaa- tai vinokasvuisuus, jossa on yhtä aikaa kaikki oikeudet muttei mitään velvollisuuksia.

Minä en naputa mitään anglismilla drinksuista tai kakuista, sillä seuraavaksi silmääni sattui Ansu Kivekkään haastattelu paperi-Karjalaisessa, jossa tämä polemisoi oletuksista, tilan ottamisesta ja neuropsykiatristen diagnoosien taakse pakenemisesta. Onko tämä moniäänisyyttä sekä -ilmeisyyttä vai yhteiskunnallinen ongelma?

"Toisessa modernissa yksinkertaiset voivat yhä valittaa loukkaantumisestaan, vaikka itse altistivat itsensä sen riskille." 

Se on kiinnostava teema, koska sitten Vanhusbookin uutisvirrassa eteeni lipui lasten ruumiillisen kurituksen vastainen sisältö. Siinä esitettiin irvokkaana toistona liki kolmekymmentä tilannetta, joissa oli yksi-ja-sama tekikö vai jättikö tekemättä – vanhemmalla oli aina ollut perinteisesti peruste kurittaa lasta, jos vain niin tahtoi.

Sisältö oli yleispätevä; se olisi sopinut mihin maanosaan sekä maahan hyvänsä. Tottatosiaan; tässä, kun eräitäkin aikalaisiaan katsoo, voi vain todeta etteivät patriarkkojen hallitsemat suurperheet maalla tuottaneet pelkkiä onnellisia ihmisiä. Sen näkee maailmankuvasta, ihmiskäsityksestä ja elämänsisällöstä tai puutteistaan.

Miten sitten pääsemme tästä Koulukeskuksen pallokentän laitaan, mitä iltakävellen sivuuttaessani; minulle huudettin ”terve”? En vastannut ja äänenlähde huusi kovempaa; käänsin päätä suuntaansa pysähtymättä, jolloin tämä nosti kättänsä. En vastannut oletettuun tervehdykseen, koska en minä tervehdi tuntemattomia.

"Irvokkaassa toistossa oli yksi-ja-sama tekikö vai ei; vanhemmalla oli aina niin halutessaan peruste kurittaa lasta."

Täysimittaisen kansalaisuuden raja tulisi minusta tänään asettaa kykyyn olla samanaikaisesti niin subjekti kuin objektikin eli toimijuuteen. Lukijakunnan tyhmistö ei tosin ole ymmärtävinään edes inhimillisen identiteetin muodostavaa minäkuva-ihmiskäsitys-yhteiskuntakäsitys -rimpsua – se alkaa perseillä ”isoista” sanoista.

Subjektiuden sekä objektiuden samanaikaisuuden tarjosi eräs Lastensuojelun keskusliiton piiriin mahtuvaa vapaata nuorisotyötä käsitellyt sittemmin unohdettu määritelmäluonnos. Toinen moderni taas tulee muuten vuoden 1983 lastensuojelulaista, koska tällöin löydettiin lapsen etu eli itseisarvoiset ihmis- ja perusoikeudet. 

Itsestäänselvää pitäisi olla, että onnistuneen valtion kansalainen on yhä jossain määrin alamainen, vaikka tänään siitä ei ehkä ollakaan yhtä ankeita kuin on joskus oltu. Kyllä nimittäin liberaalissakin demokratiassa on yhä verotus-, väkivalta- ja lainsäädäntömonopolit paikoillaan. Onkohan se kuitenkaan itsestäänselvyys kaikille?

"Täysimittaisen kansalaisuuden raja tulisi minusta tänään asettaa toimijuuteen eli kykyyn olla niin subjekti kuin objektikin."

Eipä taida. Hallinnan rekisterit ovat sellainen asia, että niiden aikana yksilölle jää enemmän kuin helposti vain tottelemisen ilo ja maksamisen riemu. Sanotaan: ”johonkin pitää raja vetää”, ”muutenhan näitä juttuja tulisi koko ajan” tai ”näin tämä nyt vaan menee”; sitten asia onkin jo yht'äkkiä loppuunkäsitelty.

Moni sellainenkin laiskanpunkero – työnvälttelystä itselleen uran luonut alisuorittaja, jolta loppui virta vanhempien kotona asuen suoritettuun lukioon – ivailee populismista, vaikkei edes käsitä miksi Amerikan akateemiset p-sanan loivat. Onko siis jokin ihme, että tuikitarpeellinen yhteiskunnallinen solidaarisuus katoilee ja pätkii?

Sitä näet kaivattaisiin kaikkein eniten juuri nyt, koska ei maailma otsikokseni nyt ottaman Kun sinä haluatkaan varassa toimi. Sellaista, jos luulee; saattaa olla huonostikasvatettu pentu, valheellista etuoikeuskuvitelmaa hellivä rassukka tai kielteinen poikkeuspersoona niin neuropsykiatrian kuin luonnehäiriönkin puolelta.

"Liberaalissakin demokratiassa on hallinnan rekisteri, joka koettelee yhteiskunnallista solidaarisuutta."

Kuinka siis sinä teet itseäsi tykö, jos sinulla on jotain asiaa toiselle tai toivot saavasi hänet puolellesi aatteellisessa kamppailussasi? Ajatukselle antoi aihetta sattumalta netissä eteeni tullut ABC:n 1950-luvun Code 3, jota tehtiin yhteistyössä Los Angelesin sheriffin kanssa, mutta loppui hävittyään proseduraalikisan Dragnetille.

Sen The rookie sheriff -nimisessä avausjaksossa Yhdysvaltain kansalaiseksi tulleella entisellä tshekkipakolais-sissillä oli orientoitumisvaikeuksia LASD:n poliisikoulussa. Ei osannut olla oppilas, ryhmän jäsen eikä etenkään poliisi vapaassa maassa; kaikki edellytykset siihen olisivat olleet, eivät yksin olemassa, vaan suorastaan loistavat.

Oli kiehtova poliisimyönteisen maailmankuvan aikuisten satu, että kärsivällisyyttä, tukea ja lopulta myös kunnioitustakin osakseen saava aiempi ongelmayksilö uskaltaisi pehmentyä päästäen toiset lähelleen. Tällöin hän kasvaisi ihmisenä sekä tulisi myös hyväksi poliisiksi. Vai onko? Siinä sinä toden kuvan omasta identiteetistäsi näet.