Kerran vartija, aina vartija?

(Kuva: Jari Kähkönen)

Sattuipa huvittavasti, että somessa tuli eteen kuva viiden vuoden takaa, jossa pääkaupunkiseudun kirjastojen ainoasta kappaleesta Vartijatarinaa oli tehty 11 varausta. Naurettuani yhden tähden Finna-arvostelun jättäjälle; tulin päätyneeksi otsikon kysymykseen enkä enää piittaa mitä kukin siitä tykkää.

Kuljin lasisen julkistilan kuorioven ohitse ulkoa, jolloin näin rikotun tuulikaapin oven lasin. Tarkistin lukituksen ja tähyilin parhaani mukaan, että onko sisällä joku; kysyin kokeeksi yhdeltä kiinteistön ammattikäyttäjältä ohjetta, mutten tullut vastauksesta nykyistä itseäni hurskaammaksi. Tein asiasta vikailmoituksen.

Yhteystiedot hankin kuoresta kiinteistönhuollon tarrasta ja ilmoitin asiasta myös määräävälle kiinteistöyhtiön osakkaalle sekä ajankohtaisia tiloja käyttävän palvelun järjestäjälle. Näin tein, koska turvallisuustilannetta tuli parantaa; puuttui niin ylläpitoa, tekniikka kuin läsnäoloakin. Sikäli, jos koko tilasta ei siis päätettäisi luopua. Voisi kyllä.

"Somessa tuli vastaan viisi vuotta vanha kuva Vartijatarinan varaustilanteesta, mikä sai pohtimaan ammatinvalintaani."

Seuraavaksi olin kävellä pahki tappelunalkua, johon en suoraan puuttunut, koska paikan henkilökunta hoiti jo asiaa. Lopulta osakseni tuli olla apukäsinä ja -silminä, kun nuorena ja kokemattomana yksintyöskentelyn vuoksi tilanne väistämättä hetkittäin kärjistyi. Pidin yhteyttä HÄKE:n sekä opastin osaamattomia.

Tilanne nimittäin todellakin eli. Viranomaiset tulivat kuitenkin onneksi paikalle oikealla nopeudella eivätkä tapauksen häkellyttämät ja vilpittömästi hölmöt siviilitkään saaneet sitä vahingossa roihahtamaan uudestaan. Tietenkin annoin toiminnon päämiehen paikalliselle edustajalle palautetta asioidenhoidon parantamiseksi.

Se koski niin yksintyöskentelyä, hälytysjärjestelmää, häiriö- ja kriisitilanteiden hoitamisohjeita kuin vartiointipalvelun määrää sekä laatuakin. Vaikka siis kaikki menikin loppujenlopuksi ohi vähin vahingoin ja henkilökunnankin suoritus oli mallikas; asioidenhoitoa pitää silti kehittää, jotta näin pysyy vastakin.

"Sain toimia apukäsinä sekä -silminä, koska nuoren ja kokemattoman yksintyöskentelyssä tilanne todellakin eli."

Niin; tästä päästään otsikon usein nimellisesti kurssitettuun laiskojen, alisuorittavien ja etuoikeuskuvitelmaisten kuppikuntaan. Siellä ollaan legendaarisen kateita, ahdasmielisiä sekä sitoutumiskammoisia; ihmiskäsitys on myrkkyä ja puhemiehyys vitsi. Usein ei saa selvää, että onko tämä tietämättömyyttä vai häiriintyneisyyttä.

Voi vahingonilon määrää, kun olin vielä vartija-toimittaja ja oloani alettiin tehdä ankeaksi. Eivät kaikki olleet esimiestittelisiä vartijanasuisia – valitettavan moni oli rividuunari, jonka tunnuslause oli ”mikä luulet olevasi”. Seuraavaksi työsuhteeni oli kuulemma ”itsekustu” ja ”työpaikkaasikaan et pystynyt turvaamaan, hähähää”.

Sellaisia olisi epäilemättä miellyttänyt, että olisin ulkona vinkumassa miksi en kelpaa; ikityöttömänä alalla, josta puhutaan milloin sisäänheitto- milloin työvoimapula-alana. En saata vieläkään sanoa kumpi oli pahempaa: muutamien päihderiippuvaisten luonnevikainen räkytys vai rivien passiivisuus kaikkiaan. Ja sitten vasta tulivat ne herrat!

"Tuo nimellisesti kurssitettujen kuppikunta oli täysi laiskoja, alisuorittavia ja etuoikeuskuvitelmaisia tyyppejä."

Itsekin olen muuttunut mies, jos verrokiksi otetaan esimerkiksi suhtautumiseni vuosien takaa teatterinäytännössä Joensuun Pakkahuoneella; väliajalla ulkona happihyppelyllä käyneet alkoivat näyttää minulle lippujaan sisälle palatessaan. Suutuin. ”Dehumanisoiva katse ei vielä tee minusta järjestyksenvalvojaa!” tuiskautin.

Pääkirjaston keskustelutilaisuudessa taas otin kerran komennon, kun yksi yleisöstä vaikutti saavan epilepsiakohtauksen; joukostaan kysyttiin olinko poliisi, jolloin moitin kysyjää kehtaamisesta. Olikohan luulon syy silläerää reisitaskuhousuni ja buutsini? Jälkikatsannossa epäilen tapausta simuloinniksi asiantuntijaneuvon perusteella.

Varmasti en ikinä olisi tullut alkaneeksikaan, jos komentaminen olisi ollut täysin vastenmielistä ja käsitys turvallisuuden merkityksestä puuttunut. Otin itseni jälkikatsannossa suorastaan koomisen vakavasti, sekä vielä totisempi olin tehtävieni suhteen; ammatinvalinnassani täytyi siis myös olla ollut joku kestävä arvoperusta.

"Itsekin olen muuttunut mies; en enää suuttuisi, jos minua tänään luultaisiin poliisiksi tai järjestyksenvalvojaksi."

Mutta sitten palaan täysiin järkiini, kun muistan mitä se oli todellisuudessa. Kuinka luokkaetuoikeus tai kuvitelmakin voitti mennentullen turvallisuuden; kaikki selviytymiset arvaamattomista – ja yhtä usein myös turhista – vaaratilanteista sekä vallankäytön kohteena olemisen. Kuinka rahakaan ei silloin merkinnyt mitään, jos minä sen sanoin.

Mitä sitten, jos osaisinkin nyt olla jostain viisaampi kuin ennen – onhan totuus kuitenkin pohjimmiltaan, että tuo työ ei ikinä tule olemaan sitä mitä minä haluan? Samat sanat julkaisutoiminnan suhteen; halusin olla kirjoittaja – en huijarisaarnaaja tai diktaattori – paatoksella ja panettelulla viihdyttämistä vailla ollut yleisö joutikin "kadottaa".

Kohtaloon en usko; ihmisellä on vain taipumus selittää, jotta pääsisi noloudesta ja häpeästä. Aika aikaa kutakin – nykyisyydessä eläminen sekä tulevaisuuden suunnitteleminen ovat moninkertaisesti mennyttä kiinnostavampia. Ei tunnu enää missään. Ennemmin yksin, ilman sekä ulkopuolella, jos vastakohta käy liian kalliiksi.