Yksinäisyydestä, yhdessä elämisestä ja ihmisyydestä

Teini ölähteli kadun toiseltapuolen; se käytti Pohjois-Karjalan puvun eli työpukukankaisia housuja, ja seurana oli kaksi vertaistaan. En vastaa, joten alkoipa sitten nimitellä. "Turpa kiinni, nulikka! Jos se ei pysy kiinni, sinullekin löytyy vielä tästä yhteiskunnasta koppi, minkä oven saa lukkoon", ärjyin. 

En ole ylpeä itsestäni, mutta ei minulla liioin ole enää velvollisuutta ammattimaiseen kohtaamiseen kuin tarvitse puhua asiallisestikaan. Mikä olen ketään kasvattamaan? Jo kohta tuollaiset ovat päissään keskellä kirkasta päivää, kyräilevät silmäpeliä pitäen, kommunikoivat huutaen ja matkustavat julkisissa kulkuneuvoissa kuset housussa.

Saisinko anteeksi r-sanan käyttämisen, jos totean Hannah Arendtinkin tehneen niin aikanaan kirjoissaan? Nimeltämainitulla oli eittämättä hyvä syy. Hänhän menetti katutappelujalkaväen poliittisia johtajia liehakoineiden opportunistien vuoksi uransa, joutui pakenemaan maasta ja sai epäilemättä kärsiä aika paljon nahoissaankin.

"Mikä olen ketään  kasvattamaan? En ole velvollinen kohtaamaan ammattimaisesti tai olemaan asiallinenkaan."

Katselin Sami Kieksin Some Deep Storyn kuudennen tuotantokauden, jonka teemana oli yksinäisyys. Ensin minun ei pitänyt. Pohdin itsekseni, että käykö sille kuin Arman Alizadin Pohjantähdelle tai Aito Median Poliiseille; niitä en enää yksinkertaisesti jaksa katsoa uudistumiskyvyttömyyden ja liiallisen saman vanhan toiston vuoksi.

Mutta ei. Ihan ajatuksiaherättävää työtähän tuo oli. Oikeasti yksinäisellä ihmisellä on itselläänkin vaikeuksia, haasteita ja kehittämiskohteita. Olisi opittava olemaan tuputtamatta, odottamatta jonkun tulevan kotoa hakemaan, ylikuormittamatta, ripustautumatta, antautumatta sekä ymmärrettävä paljonko ihmiseltä voi odottaa.

Herran tähden; toivottavasti yhteiskuntamme ei ikinä medikalisoidu tai sosiaaliholhoudu niin pitkälle, että yksinäisyyttäkin aletaan hoitaa. Joidenkin pitää vaihtaa paikkakuntaa tai peräti maata; liian monessa paikassa Suomessa asenteet ovat nimittäin yhä samalla tasolla 36 vuoden päästäkin kuin Gösta Sundqvistin Poika nimeltä Päivi -lyriikassa.

"Yksinäisellä on vaikeuksia, haasteita ja kehittämistä, mutta yksinäisyys ei ole sairaus tai edellytä sosiaalityötä."

Jotkut toiset taas eivät ole valmiita osallistumaan ihmisyhteisöön täysipainoisesti ennenkuin ovat hoidattaneet muun ongelmansa tai vähintään saaneet sen hallintaan. Mutta lopuksi saavutaan aina hyvin haasteelliselle rajalle; vertaisuuteen, vetovoimaan ja vuorovaikutukseen. Paraskin maailma on silti vajavainen; usko huviksesi.

Kuinka paljon omasta itsestäsi olet halukas tai kykenevä muuttamaan? On vaikea jatkaa olemista perheettömänä, vähätuloisena, autottomana, ajo-oikeudettomana, puolisottomana tai työttömänä, jos enemmistön elämäntapa on päivänvastainen. Ei! Jos ei ole kaikkia tai jotain ”puuttuu”, ei menetä ihmisarvoaan! Se on jokaisella.

Oletko vetovoimainen vai vaikutatko kohdattaessa huomionhakuiselta tai suorastaan epätoivoiselta? Niinpäniin. Raha tai ulkoiset asiatkaan eivät ole autuuden avain. Jussi and The Boysin Suosikki -laulun rokkibändilläkin oli kaikki frendit mitkä rahalla saa! Blurin Charmiton mieskin oli sitä yhä, vaikka löytyi oli Tämä, Tuo, Se, Nämä, Nuo ja Ne.

"Loppujenlopuksi yksinäinen saapuu aina hyvin haasteiselle vertaisuuden, vetovoiman ja vuorovaikutuksen rajalle."

Niin. Sitten tulee se vuorovaikutus. Miltä tuntuu osallistua Joensuun suvaitsevaisimmassa kapakassa pidettyyn kirjailijayhdistyksen runokaraokeen, kun naamoista näet, että eiväthän nuo seitsemänkympin ja seniliteetin välissä olevat ymmärrä räppia ylipäätään ja erityisesti ovat lähellä alkaa virnuilla Kenttäsialle?

Joskus olet itse väärässä ja joskus kaikki muut ympärilläsi ovat väärässä; voi olla jo aika vaikea kysymys tietää kumpi tuli tällä kertaa. Sekä voiko kaiken pyytää ja antaa anteeksi? Edes sillälailla ylhäältäpäinkatsovaan keskiluokkatyyliin, jossa vähän myönnetään sekä niinku pahoitellaan, kun ilmeisesti alemmalleen puhuttaessa.

Kaikki tietävät Juice Leskisen Kaksoiselämän ja useimmat alkavat muistaa ulkoa sen sanoja, kun vähän lauletaan tai soitetaan instrumentilla edeltä. Harva kuitenkin ymmärtää älyllisellä tasolla tuon mestarillisen lyriikan toden merkityksen; kuinka yhteyttä toiseen ihmiseen kaivataan, kipuillaan sen kanssa eikä osata päästää irti.

"Joskus olet itse väärässä ja joskus kaikki ihmiset ympärilläsi. On vaikea kysymys, että kumpi kulloinkin tulee."

Yksinäisyydestä tulee Juicen opastuksella polttomerkinomainen itsensäselittävä tila, josta on miltei mahdoton päästä pois. Kaikki alkaa omasta tahdosta, mutta paljon on tehtävää sen jälkeenkin. Surullisinta on, että useimmille nämä asiat ovat itsestäänselvyys, joiden opettaminen on vaikeaa. Toista ei yksinkertaisesti tajuta.

Tämänkin muistan tähän ikään joutuneeni toiselle sanomaan:"Sinun kannattaisi hankkia parempia ystäviä." Monikohan kingi tai kova jätkä on sisäisesti rikkinäinen reppana, joka harjoittaa elkeitään yksinjäämisen sekä kiusatuksi joutumisen pelosta? Niinpä. Siksi ystävyydestä ei ikinä makseta tai muuten se on feikkiä. Vaarallistakin!

No, etkö [muka] itse ikinä tehnyt mitään [nuorempana]; sehän on se seuraava perinteinen. Vedotaan yhteiseen ymmärrykseen; inhimillisyyttä väistämättä seuraaviin tekopyhyyteen, ristiriitaisuuteen ynnä epäjohdonmukaisuuteen tai edes kuinka tilillevaatija itsekin nauroi. Voi ressukkaa, vähänpä ihmisestä ja elämästä ymmärrät.

"Monikohan kingi tai kova jätkä on reppana, joka tekee mitä tekee vain ettei jäisi yksin tai joutuisi itse kiusatuksi?"

Ei minun tieni S-Marketista ostoksensa mukana palatessaan katsekontaktia ottamaan suostumattomaksi ja johdonmukaisesti vuorovaikutuksesta kieltäytyväksi ole ollut ihan lyhyt ja vivahteetonkaan. Enhän alkanut harrastaa enkä olemaan toisten kanssa, koska joku aikuinen halusi, tunsi syyllisyyttä tai suorastaan kärsi minua katsoessaan.

Minua ei kiinnosta pistänkö silmään, vaikutanko sille-tai-tälle eikä mikä sinä luulet olevasi. Me onneksi elämme nyt maailmassa, jossa en ole sinusta riippuvainen oikeastaan minkään suhteen. Ja sikäli, jos saisitkin päähäsi heittäytyä hankalaksi tai suorastaan pistää ranttaliksi; sinä olet väärässä, tulet nujerretuksi ja viedään pois.

"It's the sense of touch. In any real city, you walk, you know? You brush past people, people bump into you. In L.A., nobody touches you. We're always behind this metal and glass. I think we miss that touch so much, that we crash into each other, just so we can feel something", sanoo etsivä Graham Crash -elokuvan alussa vain audiona.

"Ei kiinnosta pistänkö silmään, mille vaikutan tai mikä luulet olevasi. Tänään hankalat ja ranttaliksi lyöjät ovat väärässä."

Tjaa-a. Kovasti tykkäsin tuostakin elokuvasta, kun iltana eräänä hyvin kauan sitten ostin ostoskeskukselta pikaruokaa ja vuokrasin DVD:n; ollessani yövuoron jälkeisen nukkumapäivän iltana pikkuisen pöppänöissä sekä vailla järjellistä ohjelmaa. Heh, no sittenpä istuin nykyhetkeä lähempänä joensuisella bussipysäkillä; odotin kyytiä kotiin.

En tiedä; olinko se minä, vieressä istuva työkalumyyjän tai asentajan näköinen tyyppi vai musta Condor Urban Go Bagini. Jokatapauksessa, puolihumalainen lehmoinen omakotitaloasujamies käveli päin eikä edes tajunnut lopettaa ihan yhdellä sanomisella. Siispä; jouduin keskustelemaan kerrostaloasumisesta ja isännöitsijöistä.

Tiedä sitten, että jännittikö liikaa vai iskikö häpeä; bussin tullen äskeinen puhelias runonlaulajienheimoinen vaikeni, kiersi pysäkin, tuli kyytiin eikä ollut huomaavinaankaan. Samapa tuo. Menköön; en minä rupea ihmistä omistamaan. Silti; valitettavan moni tulee takaisin, ja löytyy uusia ketkä ikävä kyllä rupeavat puheisiin.